En ole koskaan jaksanut saarnata lukemisen tärkeydestä, vaikka äidinkielenopettaja olenkin. Innostaa tietenkin yritän, mutta muuten lukeminen tuntuu niin itsestään selvältä elämäntavalta, että sisimmissäni ihmettelen, kuinka joku voi olla lukematta. Miten kummassa kirjaimet eivät suorastaan usuta lukemaan vaan herättävät jossakussa torjuntareaktion?
Ehkä lukemaan oppiminen oli minulle helppoa, koska olin jo pienenä niin utelias. Halusin ratkaista eteeni pompahtaneita arvoituksia: mistä tässä on kysymys, entä tässä? Jos lukee paljon, lukeminen alkaa sujua yhä nopeammin. Syntyy itseään ruokkiva positiivinen kierre, kun tulee tarttuneeksi yhä haastavampaan kirjaan ja saa siitä uusia ahaa-elämyksiä.
Varmaan monilla tämä hieno kierre jää vain alkamatta. Ensimmäisistä vastaan tulevista kirjoista ei satu syntymään mukaansatempaavaa lukukokemusta ja into tarttua muihin teoksiin sammuu. Kun ei sitten lue, lukutekniikka ei kehity vaan jää hitaan sanoissa takeltelun tasolle. Jos lukeminen tuntuu työläältä, ei kai sitä mielellään harrasta. Tämän ymmärtää loogisena ajatuskulkuna.
Tilastoja nuorten lukemisesta on julkaistu viime aikoina paljon. Tutkimuksien mukaan 15-vuotiaista suomalaisista joka kymmenes lukee hyvin vaivalloisesti ja lukemaansa heikosti ymmärtäen. Omalla ajallaan lukevalla 17-vuotiaalla on 50 000-70 000 sanan sanavarasto, kun taas nuori, joka ei lue, hallitsee vain noin 15 000 sanaa. Yhdessä kansainvälisessä vertailussa suomalaisten kymmenvuotiaiden lukemismotivaatio oli toiseksi kehnoin, huh. Lukutaitotesteissä suomalaiset ovat sentään vielä menestyneet.
Lukemisen hyödyistä aivojen kehitykselle ja siten ajatteluntaidoille on turha jankuttaa, jos lukukokemukseen ei liity innostavaa uteliaisuuden iloa. Jonkin verran tätä samaa iloa huomaa internet-käyttäytymisessä: kyllähän monet netissä klikkaavat esiin monenlaisia artikkeleita, vaikka väittävät etteivät lue mitään. Verkkolukeminen on minusta lukemista siinä missä muukin lukeminen, jollei katsella pelkkiä kuvia. Nostan kyllä verkkouteliaisuudellekin tässä mielessä hattua.
Kielen vivahteiden tajun kehittyminen vaatii kuitenkin myös kaunokirjallisuuden lukemista, joko sähköisessä tai painetussa muodossa. Tämän tajun monipuolisesti lukevat saavat huomaamattaan, ikään kuin uteliaisuutensa palkaksi. Se kantaa pitkälle: kaikki opiskelu helpottuu, kun tekstistä osaa rekisteröidä tyyliseikkoja ja painotuksia jo nopealla vilkaisulla. Koulujen uudet opetussuunnitelmatkin painottavat juuri tällaista yleistä kielitietoisuutta.
Kunpa päiväkodeissa ehdittäisiin lukea lapsille enemmän. Näin nekin lapset, joiden vanhempien voimavarat eivät jostain syystä riitä ääneen lukemiseen ja kirjojen hakemiseen kirjastosta, saisivat runsaammin kosketuksia kirjallisuuteen. Olen varma, että jokainen kyllä innostuu jostain teoksesta, kunhan kuulee näytteitä useammasta opuksesta. Sitten positiivinen uteliaisuuden kehä saattaisikin jo pyörähtää liikkeelle. Oma lapseni innostui pienenä Mikko Mallikkaasta ja vaati heti päästä kirjastoon tutkimaan, missä kaikissa Mikko-kirjoissa on mukana näkymätön Mulperi-hahmo.
Aika monelle käy toisaalta niin, että vaikka lapsena onkin ahminut kuvakirjoja, lukemisinto pääsee suunnilleen kymmenen vuoden ikäisenä lopahtamaan. Tähän on vaikea keksiä syytä, sillä nuortenkirjojakin on tarjolla moneen makuun, jos yhtään viitsii kirjaston hyllyrivejä tutkia.
Jotkut syyttävät nykynuorten kireää harrastusrumbaa, mutta muistan kyllä itse ehtineeni myös lukemaan, vaikka kävin kuviskerhossa, huilutunnilla, baletissa ja jossain vaiheessa partiossakin. Televisiokin oli jo keksitty, samoin Commodore 64:llä tuli veljen kanssa pelailtua. Yhtä lailla lapseni löytävät nyt aikaa lukemiselle ihan ilman minun patistamistani, vaikka harrastavat, katsovat elokuvia ja pelailevat kännykällä.
Ehkä kyse on silkasta rutiinin menettämisestä: jos edellisestä iloa tuottaneesta lukukokemuksesta pääsee kulumaan liian kauan aikaa, sitä unohtaa, miten miellyttävästi sanoihin voi jäädä koukkuun, miten uteliaisuutta värisyttävää lukeminen voi parhaimmillaan olla.
Omalle uteliaisuudelleni ei ole näkynyt loppua. Edelleen etsin kirjoista uusia mieltä kiihdyttäviä näkemyksiä siitä, keitä ja miksi me ihmiset oikein olemme.
Taru Kumara-Moisio
