”Mikäs vaaleissa on hauskinta?” sirkuspelle sisälläni kysyy. Vastausta ei tarvitse kauan miettiä: ”Nauraa kököille vaalijulisteille.”
Ei kai nyt sentään? Hyh, miten kevytmielistä.
Luottamuksesi arvoinen. Sinä päätät. Yhteisellä asialla.
Kevät etenee ja vaalikuhina yltyy. On vaikeaa vakuuttaa vaalimainosten lukijoita ja katsojia sortumatta korneihin kliseisiin. En voi sille mitään, että mahtipontisen vakavahenkiset mainokset yleensä naurattavat – ja välillä tympäisevät.
Jälleen kerran kaikki lupaavat tukea, työtä ja kasvua. Ei sovi unohtaa myöskään koulutukseen panostamista – siitähän ei tietenkään kukaan ole leikkaamassa vaalipuheissaan, vaikka todellisuus voi sitten olla ihan muuta. Hurskaista arvoista ei vaalien alla tingitä. On tärkeää yrittää vaikuttaa sekä tunteisiin että järkeen! Harmillista vain, että perustelut jäävät usein ohkaisiksi, kun lauseet pitää typistää iskeviksi.
Nyt tarvitaan tulevaisuuden tekijöitä. Tuoretta osaamista. Avoimuutta ja elinvoimaisuutta. Yritetään yhdessä. Sinä vaikutat.
Yhteisten asioiden äärellä kunnan päättäjät tietysti väkisinkin ovat, kansan puolellakin toivottavasti. Mutta miten kummassa vaalimainokset usein vaikuttavat niin jähmeän keinotekoisilta ja suorastaan falskeilta? Mielessä välähtää vanha vitsi, että Pakko Päästä Pätemään sopisi sloganiksi aika monelle ehdokkaalle.
On kauheaa tuntea vaaliväsymystä jo ennen kuin vaalikampanjat ovat edes täydessä iskussa. Täytyy oikein tsempata itseään, ettei vallan kyynistyisi.
Toivoisin, että innostuisin aidosti kuntavaaleista. Haeskelisin Internetin vaalikoneista sopivia ehdokkaita, tapittaisin silmät lautasenkokoisina vaaligalleriavideoita ja oikein odottaisin sekä paikallisia vaalitempauksia ilmapalloineen että valtakunnallisia televisioväittelyitä ja viime hetken Ison Pajan lähetyksiä. Tosin ei niitä vaalivalvojaisia taideta enää edes lähettää Isosta Pajasta, mutta tiukkaa ääntenlaskentajännitysnäytelmää media joka tapauksessa vaali-iltana tarjoaa.
Ei saa kyynistyä, ei.
Demokratian, tarkemmin määriteltynä edustuksellisen demokratian, puolesta täällä debatoidaan. Järjestelmämme takaa yleisen äänioikeuden, luotettavan ääntenlaskun ja äänten samanarvoisuuden. Hurraa kansalaisoikeudet, jihuu laillisuusperiaatteemme! Ei mielivaltaa, kiitos.
Nuorten kanssa keskustelu on yleensä vapauttavaa, koska silloin ei sovi olla pessimistinen. Voi kenties aloittaa pienellä provokaatiolla, jotta porukka heräisi ajattelemaan, mutta pääasiassa on yritettävä näyttää esimerkkiä loogisesta ja perusteellisesta argumentoinnista.
Nuorison keskellä sitä haluaa löytää itsestään sen kaikkein lämpimimmän puolen ja valaa ympärilleen uskoa toiveikkaaseen tulevaisuuteen, vaikka kuinka olisi edellisiltana aikuisten kesken puhunut ironisesti lööpeissä vinkuvista poliitikoista. Tietysti on tärkeää opettaa myös kriittisyyttä, mutta joka tapauksessa optimistinen ja ratkaisukeskeinen elämänasenne tuntuu tärkeältä. Kuka nyt haluaisi ajaa omia lapsiaan ja muita Suomen tulevaisuudentoivoja toivottomuuteen?
Tekemisen meininkiä. Välittämistä ja huolenpitoa. Kestävää työtä. Sinun vuoksesi. Kaikkien parhaaksi.
Ilahdun aina, jos joku nuori osoittaa olevansa kiinnostunut vaikuttamisesta. Nuorisovaltuustoista, oppilaskuntien hallituksista ja kansalaisjärjestöistä voi ponnistaa vaikka minne. On mieltä avartavaa – kenelle tahansa – seurata yhteiskunnallista keskustelua ja kokeilla siipiään aktiivisena kansalaisena.
Älkää siis pahastuko, vaikka nauran vaalimainonnalle. Kannustan kyllä kaikkia ryhtymään ehdokkaiksi ja äänestämään.
Ajattelen vaalipäiviä liberaalin demokratian juhlapäivinä, jolloin on hienoa päästä äänestämällä kantamaan kortensa yhteiseen kekoon (hups, klisee!). Äänestämisen jälkeen voi palata kotiin paukuttelemaan kulhollisen popcornia ja kohottamaan lasillisen helmeilevää kuohujuomaa. Hauskinta on tietysti lyödä jonkun kanssa vetoa vaalien voittajista.
Asiantuntevaa kokemusta ja käytännön ratkaisuja. Riittävät resurssit. Vastuullista yhteistyötä.
Koetetaan jaksaa kaikki latteudet ja pidetään sisäiset pellehihitykset kurissa. Kuntavaalien huhtikuista herkkua on kumminkin tarjolla vain joka neljäs vuosi.
Entä minkälaisen vaalimainoksen itse tekisin? Ehkä sellaisen, jossa olisi runoa ja aurinkoa ja naurua. Ei mitään tarttuvaa rallatusta kuitenkaan, sellaista ei kestä kukaan.
Taru Kumara-Moisio
