Hopeakorukurssit eivät ole vain yhden asian areena. Hopeakorujen maailma on oikea runsaudensarvi ja opettaa aina uutta.
Vitriinissä lepää ohuenohuesta hopealangasta virkattu rannekoru, jota koristavat siniset helmet.
Ja sormus, joka on saanut muotonsa, kun vanha lusikka on väännetty rullalle. Ja lukuisista ketjuista yhteen koottu näyttävä kääty. Ja palloketjulla koristettu rannekoru. Ja riipus, jonka hopeapintaan on kaiverrettu poron kuva ja toiselle puolelle kiinnitetty värikäs lasikivi. Ja, ja, ja…
Työväenopiston hopeakorukurssin oppilaan Leena Haanpään käsistä on syntynyt monituinen kirjo erilaisia töitä.
– Leena on uuden kokeilija, Ylörvellä hopeakorutöitä opettava Rauni Rauthovi kuvaa kasvattiaan.
– Minulla on mielenkiinto kokeilla kaikkea. Kun olen tehnyt lenkeistä, haluan kokeilla vaikka levyä, oppilas selittää ja kertoo halajavansa vaihtelua niin tekemiseen kuin lopputulokseen ja yhdistelevänsä oppimaansa vielä muihin harrastamiinsa käsitöihin.
Laajalti tehtävää
Kurssilta on muutenkin kertynyt yhtä jos toista. On eri korutyyppejä ketjuista riipuksiin, korvakoruista sormuksiin, rannerenkaista solmioneuloihin… On tekniikoita takomisesta juottamiseen, taivutuksesta sulatukseen, virkkuusta punomiseen…
Hopeakorutöiden maailma onkin hyvin monipuolinen. Jo tekniikoita ja korutyyppejä on lukuisia, ja kun niitä vielä yhdistellään eri tavoin, kirjosta kertautuu mittava.
– Hopeakorujen teolla ei rajaa ole. Ei meillä pulaa ideoista ole, vaan pikemmin käy aina niin, että aika loppuu, Rauthovi kuvaa porukassa aina vain jalostettavia ideoita.
Uusiohopeakorut, esimerkiksi lusikoista tehtävät, ovat viime vuosina olleet jopa trendi. Niitä myydään putiikissa jos toisessa, ja Haanpää tietää lusikoiden menevän kirppareilla kuumille kiville.
Kaksikko uskoo lusikkatrendin hiipuvan muotivillityksille tyypilliseen tapaan mutta hopeakorujen teon muutoin säilyttävän asemansa. Niille kun on piisannut trendistä riippumatta jatkuvasti tekijöitä ja arvostajia.
Oppia yhä vain
Ammennettavaa piisaa myös oppimisen suhteen. Jo perustekniikoissa menee Rauthovin kursseilla yksi vuosi ja vaikeammissa tekniikoissa toinen. Senkin jälkeen riittää uutta opittavaa ja vanhassa harjaannutettavaa.
– Mitä enemmän tekee, sitä paremmin onnistuu. Minäkin opin koko ajan uutta. Aion kokeilla filigraanitekniikkaa ja tuoda sen sitten kurssille, opettaja sanoo.
– Opin joka vuosi uutta, jo kuutisen vuotta hopeakursseja käynyt Haanpää säestää.
Harrastus on vaivannäön väärti, sillä lopputulos palkitsee.
– Kuinka kivaa on laittaa itse tehtyä kaulaansa, ranteeseensa tai korviinsa tai antaa sitä lahjaksi, Häänpää myhäilee, ja luotsi jatkaa:
– Kun joku kysyy: ”Mistä sinä olet tuollaisen ostanut?”, on kiva vastata: ”Olen sen itse tehnyt.”
Kommentointi on suljettu.