Neljännellä Räikän tietäjät -luennolla keskityttiin pohtimaan keinoja vihamielisyyden tilkitsemiseen kirjailija Kaija Pispan johdolla. Pispa vei ylöjärveläisyleisön sadan vuoden taakse tarinoilla, joissa Suomen sisällissodan osapuolet löysivät kaiken vihan ja katkeruuden keskeltä ystävyyttä ja aitoa auttamisen riemua – asioita, jotka liittyvät meidän kaikkien elämään iästä tai kansallisuudesta riippumatta.
Sata vuotta sitten vuoden 1918 keväällä punaiset joukot, samoin venäläiset, perääntyivät kohti Tamperetta sisällissodan loppuvaiheilla. Räikän rantaa vastapäätä, venematkan päässä Keijärven toisella puolen Ollilan rannassa, oli eräänä sisällissodan päivänä leivottu suuri ruisleipätaikina.
Taikina oli juuri hapattumassa pakarissa, kun venäläisjoukkojen lähestymisestä tehty ilmoitus saavutti Ollilan rannan. Pihkaperän takametsiin paennut talon väki ja työläiset jättivät jälkeensä tyhjän talon, jonka täytti pakariin hylätyn taikinan tuoksu.
Nälkäiset tulijat ihastuivat valmiista taikinasta ikihyviksi ja lämmittivät pakarin suuren uunin. Ollilan reikäleipiin tarkoitettu taikina päätyi lopulta pyöreän ruislimpun muotoon venäläisen perinteen mukaan.
– Liikutun aina ajatellessani tuota taikinaa ja nälkäisiä, kohti tappiota eteneviä punaisia joukkoja. Ollilassa leipä ja taikina yhdistivät sodan eri puolilla olevat ihmiset, joilla oli nälkä. Molemmat tarvitsivat ruokaa, eikä taikinaa ruvettu boikotoimaan siksi, että se oli väärien ihmisten tekemää, vihollisten ruokaa, lapsuutensa Ollilan sukutilalla viettänyt kirjailija Kaija Pispa kertoi Räikän tietäjien luentoyleisölle.
Kaikki ihmiset ovat lopulta samanlaisia
Pispan kertomissa tarinoissa nousi esiin sisällissodan vähemmän esillä pidetty näkökulma, jossa valtaosa suomalaisista ei asettunut kummankaan puolelle – ei punaisten eikä valkoisten. Puolensa valitsematta jättäneet pelastivat naapureitaan, työläisiään, tuttaviaan ja isäntiään piilotellen heitä sodan kynsistä. Näin kävi myös Pispan papalle, joka sisällissodan aikaan päätti irtisanoutua valkoisten toiminnasta auttaakseen sodan jalkoihin jääneitä ihmisiä kotipitäjässään Pispalassa.
– Kerran punaiset marssivat pistimiensä kanssa pappani kotiin ja lähtivät kuljettamaan häntä ammuttavaksi Pispalan työväentalolle. Perillä työväentalolla istui punapäällikkö Aate Koivunen, jonka kanssa pappani oli ollut Pohjois-Pirkkalan kunnanvaltuustossa. Koivunen sanoi miehilleen: ”Kuulkaas nyt miehet, viekääs tämä Pispa vaan takaisin kotiin”.
Kirjailijan mukaan pappa ja Koivunen istuivat sodan jälkeen jälleen Pohjois-Pirkkalan kunnanvaltuustossa yhteistä Suomea rakentaen, yli vihan muurien.
Tätä näkökulmaa Pispa halusi korostettavan tulevissa puheenvuoroissa, joita käydään Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlistettaessa.
– Minulla oli esitykseni alaotsikkona ”Miten löydän tien vihan, kaunan ja katkeruuden vuorten tuolle puolen”. Ajattelen, että arjen kauneus on juuri niissä hetkissä, joissa viha, kauna ja katkeruus saavat astua sivuun ja voimme kokea toisten ihmisten kanssa läheisyyttä, yhteyttä ja ystävyyttä, kirjailija sanoi.
Nainen listasi neljä ihanaa arkielämän asiaa, jotka pätevät hänestä yhtä lailla nykypäivänä kuin sata vuotta sittenkin sisällissodan aikaan. Näitä asioita ovat toisen ihmisen kunnioitus ja hyväksyminen, luottamus ja avoimuus.
– Olemme kaikki samanlaisia. Meitä ei määritä muu kuin ihmisyys. Kaikilla on nälkä, kaikki tarvitsevat leipää ja huolenpitoa. Luulot ja kuvitelmat ovat luottamuksen pahimpia vihollisia, hän totesi.
