Koulutusleikkaukset ovat olleet ”kuuma peruna” kaikille puolueille viime viikkoina. Menen sitä sivuavaan aiheeseen: lastensuojeluun.
Kolme viikkoa sitten Ylöjärven Uutisissa oli erittäin tärkeä artikkeli lastensuojelusta. Anne Santalahti ja Marketta Tiihala sosiaalitoimesta kertoivat että lastensuojelun tarve yhteiskunnan murrostilanteessa kasvaa. Kaupunki onkin onneksi saanut määrärahoja henkilöstöpulan paikkaamiseen – todella tarpeellinen ja tärkeä päätös. Tällainen ratkaisu vie nyt euroja mutta pitkällä tähtäimellä niitä säästyy – varsinkin jos resurssit riittävät ennaltaehkäisevään työhön.
Lastensuojelun tarpeessa olevat lapset ja nuoret ovat harvoin itse syyllisiä tilanteeseen jossa ovat. Kasvavia ongelmia ovat perheiden tilanteisiin liittyvät erilaiset syyt: työttömyys, avioerot, huoltajuuskiistat, väkivalta, päihteet, vakavat sairastumiset, mielenterveysongelmat – jopa köyhyys. Myös maahanmuuttaja-taustaiset, yksin maahan saapuneet lapset ja nuoret, saattavat tarvita sijoituspaikkaa.
Koulutusleikkauksista keskustellessa on puhuttava syistä jotka kuormittavat sosiaalityöntekijöiden lisäksi opettajia työssään. Lasten ja nuoren oireilu kuormittaa kaikkia heidän kanssaan työskenteleviä – varsinkin Ylöjärvellä, jossa on paljon yksityisiä lastensuojelulaitoksia.
Koulukuraattoreita ja opettajia haastatellessani (myös kehyskunnissa) tulee esiin näiden lasten ja nuorten erityisen tuen tarve jotta opiskelu voidaan turvata. Opettajilla on täysi työ selvitä jo nyt opetusvelvollisuudestaan joten esimerkiksi elämän- ja tunnetaitojen opettamiseen ei yksinkertaisesti ole enää aikaa – varsinkin kun hallinnolliset tehtävät jäävät yhä enemmän opettajien kontolle henkilöstövähennyksien vuoksi. Opettajat joutuvat ratkomaan työssään monenlaisia asioita jotka eivät ole perinteisesti kuuluneet heidän työhönsä.
Tarkoitukseni ei olekaan osoittaa ketään sormella vaan pohtia järkeviä ratkaisumalleja. Mitä voidaan tehdä tulevaisuudessa että tämä yhteiskunnallisen murrosvaiheen aiheuttama negatiivinen suuntaus lasten ja nuorten elämässä vähenisi?
Ennaltaehkäisevän työn tärkeys on onneksi oivallettu. Myös avohuolto-toimenpiteisiin lisäpanostaminen pitäisi olla keskeinen keino. Valitettavasti kaikkia lapsia ei ”saada kiinni” ajoissa mutta lastensuojeluilmoitusten nopea käsittely ja syihin tarttuminen voi lyhentää lastensuojelutoimenpiteiden tarvetta ajallisesti.
Lyhyellä tähtäimella erilaisten taustasyiden poistaminen ei onnistu, mutta jotain voitaisiin tehdä ja siksi pohdin niitä tässä.
Sijoitettujen ja lastensuojelutoimenpiteiden kohteena olevien lasten ja nuorten psyykkisen tuen tarve on ilmeinen. Miten lastensuojelu vastaa tarpeeseen?
Laitossijoitus on valtavan kallista kunnille (Tampereen kehyskunnissa Luotsi kilpailuttaa lastensuojeluyksiköiden hinnat) mutta minkälaista apua ja tukea lapset ja nuoret saavat tällä rahalla?
Sisältyykö siihen esimerkiksi psyykkinen apu esimerkiksi terapian muodossa – perheterapiasta puhumattakaan?
Kuinka paljon sijoitetuille lapsille tehdään psykiatrisia arvioita ja toimitaan arvion mukaisesti?
Pystyvätkö kauempaa sijoitettujen lasten ja nuorten kotikunnat todella valvomaan riittävästi asiakkaitaan?
Erittäin tärkeä kysymys on myös yksityisten lastensuojelulaitosten valvonta. Valvira ja aluehallintovirastot valvovat mutta kuka kuuntelee lasta ja saa hänen hätänsä välitettyä pirstaleisten järjestelmien läpi valvovalle viranomaiselle?
Tällä hetkellä aluehallintovirastot pursuavat tarkastuspyyntöjä eikä resursseja ole riittävään valvontaan tai käsittelyajat ovat lapsen kannalta liian pitkiä. Tämä sama ongelma tulee esiin kaikissa tulevaisuudessa ulkoistettavissa palveluissa. ”Omavalvonta” ei missään tapauksessa ole riittävää eikä eettisesti oikeudenmukaista.
Lapsen erottaminen perheestä on usein traumaattista. On tietenkin tilanteita jossa se on ainoa keino lapsen kehityksen turvaamiseksi.
Lastensuojelulaitoksissa on paljon ihmisiä jotka tekevät työtä sydänverellään mutta lisäapu ei olisi ehkä pahitteeksi. Jokainen lapsi tarvitsee ainakin yhden välittävän aikuisen.
Voisivatko maallikot olla läheisenä eri kunnista sijoitetuille lapsille: kummeina, harrastekaverina, kuuntelevana korvana ja olkapäänä? Miehen- ja naisenmallina? Ystävänä, luottohenkilönä ja toivontuojana?
Tämä lisäisi myös lastensuojeluyritysten toiminnan läpinäkyvyyttä ja valvottavuutta. Miten tämän voisi käytännössä järjestää ja onko tällainen mahdollista?
Voisiko tähän saada jopa korvamerkittyä rahaa kannustimeksi?
lisiko muilla joitain konkreettisia ehdotuksia puolesta tai vastaan?
Mielestäni ei ole ”meidän” lapsia ja ”teidän” lapsia. On vain lapsia jotka tarvitsevat tukea ja välittämistä. Kaikkien etu on että tukea tarvitsevat lapset saisivat tasavertaisen lähdön tulevaisuuteen.
Olisi hienoa kuulla eri toimijoiden mielipiteitä asiasta ja toivon keskustelua asiasta.
SARI KOIVUNEN
Työnohjaaja,
ammatillinen opettaja
Vasemmistoliitto (sit.)
