Jokainen on osaaja

Olin tänään ratsastustunnilla ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun mursin jalkani. Itse asiassa taukoa taisi olla ennen sitäkin jo melkein vuosi. Lisäksi allani oli hevonen, joka ei ole vielä millään mittarilla kovinkaan hyvä ratsu.
Mietin, että pitää muistaa kertoa heti alkuun opettajalle, että nilkka on jäykkä ja koko muija on jäykkä ja hevosella ei ole tasapainoa. Ettei se nyt vaan luule, etten minä osaa ratsastaa. Tai etten ole ainakin joskus osannut.
Sitten muistin, miten ystäväni kertoi omasta vastaavasta kokemuksestaan. Hän oli päässyt hevosineen melko nimekkäänkin valmentajan oppiin heti äitiyslomansa jälkeen. Heti tunnin aluksi hän oli kertonut valmentajalle, ettei ole ratsastanut kunnolla yli vuoteen ja painoakin on tullut sillä välillä komeasti lisää. Valmentaja oli todennut tyynesti, että hän näkee sen kyllä. Mutta hän näkee silti myös sen, että taito on olemassa.
Valmentaja oli itsepintaisesti kieltäytynyt kuuntelemasta yhtään ratsastajan itseensä kohdistamaa kritiikkiä ja kiinnittänyt huomion jokaiseen onnistuneeseen asiaan.
En tiedä mitä ratsastuksen opetukselle on muutaman vuosikymmenen aikana tapahtunut. Minun nuoruudessani opettajia pelättiin, koska ne olivat ilkeitä ja pisteliäitä ja huusivat kovalla äänellä, yleensä vain ratsastajien virheistä. Ehkä siitä on jäänyt tarve luetella kaikki puutteensa ja rajoitteensa, ennen kuin opettaja ehtii ne luetella.
Tai ehkä se on vanhemmilta opittua. Usein sanotaan, että vanhemmat kehuvat lapsensa pilalle, kun ei uskalleta esimerkiksi sanoa tenavalle, että sinä et osaa Pirre yhtään laulaa.
Minusta taas valitettavan usein kuulee sitä, että vanhemmat luettelevat lapsensa rajoitteita esimerkiksi uuteen harrastusryhmään tai kerhoon viedessään. Mitä pienempi lapsi, sitä varmemmin nämä tulevat lapsen kuullen: ”Senni ei ole koskaan ollut kovin urheilullinen. ” ”Ramilla on vähän heikko koordinaatio.” ”Anni jännittää tosi kovasti uusia asioita.”
Nämä ovat kaikki asioita, jotka ryhmän ohjaaja huomaa varmasti itsekin, jos ne edes ovat todellisia asioita, eivätkä vain vanhemman näkemyksiä. Lapsen voisi olla mukavampi sujahtaa uuteen ryhmään ja harrastukseen, jos hän kuulisi äitinsä sanovan vaikka, että ”Anni osaa jo kuperkeikan”. ”Senni tutustuu nopeasti uusiin ihmisiin.” ”Rami harjoittelee aina ahkerasti kotona.”
Nämäkin ovat asioita, jotka kyllä käyvät ilmi itsestään, mutta jos jotain on pakko sanoa, niin sanokaa jotain kivaa. Muuten lapsikin oppii, että heti kättelyssä kannattaa aina luetella missä on huono ja mitä ei osaa.
Muistan edelleen sen hetken, kun tajusin, että minulla on huono lauluääni. Paras ystäväni kertoi sen minulle ala-asteella, kun istuimme vierekkäin musiikin tunnilla. Muistan edelleen sen tunteen, kun tulin huudetuksi pallopeleissä joukkueisiin viimeisenä, koska en osunut minkään kokoiseen palloon millään välineellä.
Lapsi kyllä tietää missä hän ei ole hyvä. Tai jos ei tiedä, niin tulee jossain vaiheessa tietämään. Kerro sinä hänelle missä hän on hyvä. Kerro lapselle missä sinä itse olet hyvä.
Minä olen hyvä ajamaan kissoja kaljuksi, korjaamaan asioita nippusiteillä, laulamaan englanninkielisen laulun päälle suomeksi (tässä ei ratkaise laulutaito vaan tekstin kääntämisen sujuvuus), tekemään kanakeittoa ja vetämään leukoja.
Voisin jatkaa tuota listaa monta sivua, koska jos tarpeeksi pienetkin asiat lasketaan, niin osaamista löytyy aivan valtavasti. Terveellä jalalla osaan edelleen poimia kynän lattialta varpaillani. Tee oma osaamislistasi, tee lapsesi, ystäväsi, kissasi koirasi osaamislista. Minun lapseni osaa sanoa ”floridalainen broileri” takaperin.
Varmasti ei-osaamislistani olisi ihan yhtä pitkä. Se voisi alkaa vaikka tankotanssista (kokeiltu) jatkuen siitä sujuvasti aina nakkikastikkeen suurustamiseen saakka. Mutta tuolla listallahan ei tee mitään. Siitä voi sujuvasti kääntää katseensa pois, koska osaamislista on se, millä operoidaan.
Ratsastustunnista viisi viimeistä minuuttia meni ihan kivasti. Ensi kerralla menee kymmenen.