Sivistyksen mitta

Perusopetuslain mukaan opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Nämä kaikki ovat sivistyksen osa-alueita.
Välillä kun seuraa menoa kouluissa, käy mielessä, että ihmisyyteen kasvattaminen on todella kaikkein tärkeintä, mutta myös haastavinta. Niin tärkeitä kuin tiedot ja taidot ovatkin, ei niillä tee mitään, jollei osaa käyttää niitä inhimillisesti muita ihmisiä kunnioittaen.
Ihmisyyteen kasvamiseen sisältyy ajatus ihmisen henkisestä kehittyneisyydestä ja kypsyydestä. On selvää, että lapset ja nuoret eivät voi olla vielä valmiita henkisesti vaan he kasvavat matkalla aikuisuuteen. Siihen he tarvitsevat paljon meidän aikuisten tukea.
Nuorella, joka piilottaa mustamakkarapötkön näyttämön verhoihin, sotkee muuten ruoalla ruokalassa tai kieltäytyy tottelemasta aikuisen ohjausta, on vielä suuria puutteita sivistyksessä. Kuulostaa pikkulapsen touhuilta, mutta nämä ovat kuitenkin esimerkkejä elävästä elämästä yläkoulusta.
Lähes jokainen murrosikäisen huoltaja tietää, että välillä murrosikäinen tuntuu unohtaneen kaiken siihen asti oppimansa ja taantuvansa 3-vuotiaan uhmaikäisen tasolle. Eikä se ole ihmekään; onhan molempien kehitysvaiheiden tavoitteena vanhemmasta irtaantuminen ja itsenäistyminen. Joillakin tämä uhmaikäisen käytös tuntuu siirtyvän myös kouluun ja kohdistuvan ”kouluvanhempiin” eli opettajiin.
Koska suurin osa murrosikäisistäkin nuorista osaa käyttäytyä koulussa asiallisesti, vaikka kotona saattaa räiskyäkin, on syytä kysyä, miksi joidenkin on niin mahdotonta sopeutua koulun sääntöihin. Yksiselitteistä syytä tähän tuskin löytyy, koska jokainen nuori on yksilö, mutta silti usein sorrutaan syyttelyyn.
Koti syyttää koulua, johtuen ehkä omista huonoista kokemuksista koulussa, muuten kouluvastaisuudesta tai lähes sokeasta luottamuksesta omaa lastaan kohtaan.
Koulussa taas saatetaan syyttää kotia huonosta kasvatuksesta ja kouluvastaisuudesta. Vastaus löytynee jostain puolivälistä tai ihan muualta. Näissä tilanteissa pitäisikin unohtaa syyttely ja keskittyä ongelman ratkaisuun yhdessä. Eikös se ole jokaisen osapuolen etu, että nuori osaa käyttäytyä sivistyneesti?
Aikuisen on väistämättä asetettava nuorelle arjessa rajoja ja sanottava välillä ei. Tapa millä se tehdään, voi kuitenkin olla rakentava ja nuorta kunnioittava. Ajattelun kehittyminen sivistyneeksi tarkoittaa sitä, että oppii katsomaan ilmiöitä monesta eri näkökulmasta. Valitettavasti moni meistä pystyy näkemään asioista vain yhden puolen kerrallaan. Ensin tarvitaankin meitä aikuisia näyttämään, miten toimitaan viisaasti ristiriitatilanteissa. Viisaus on sydämen sivistyksen jaloin ilmenemismuoto.
Sain itsekin tästä hyvän muistutuksen juuri viime viikolla. Olimme opettajakunnan kanssa tehneet tiukennuksia ruokalasääntöihin jatkuvasta häiriökäytöksestä johtuen. Näistä tiukennuksista valitettavasti kärsivät kaikki oppilaat, myös ne, jotka osaavat käyttäytyä hienosti.
Juuri ennen talvilomaa sain jokaisen yläluokkalaisen allekirjoittaman kirjeen, jossa oppilaat olivat kertoneet omat näkökulmansa sääntöihin, perustelleet mielipiteensä ja kirjoittaneet toiveensa sääntöjen muuttamisesta. Eniten sydämeeni kolahti toive siitä, että myös oppilaita kuultaisiin sääntöjä muutettaessa. Vaikka se periaatteena onkin, välillä se arjen todellisuudessa unohtuu.
Järjestämmekin heti loman jälkeen paneelikeskustelun, jonka yleisöksi pääsevät kaikki yläkoulun oppilaat. Keskustelijoina toimivat oppilaskunnan hallituksen, opettajien ja keittiön edustajat. Pyrimme pääsemään asiassa yhteisymmärrykseen ja sopimukseen, johon kaikki voivat sitoutua. Fiksut oppilaamme ymmärtävät varmasti aikuisten näkökulmat, mutta meidänkin pitää olla valmis ymmärtämään ja kuuntelemaan heidän ajatuksiaan.
Nuori tarvitsee tilaa itsenäistyä, mutta edelleen myös aikuisten tukea, huolenpitoa ja aikaa. Aikuisten tehtävänä on löytää sopiva tasapaino tilan ja rajojen välillä. Loppujen lopuksi sivistys onkin sitä, että ihminen löytää omat voimavaransa ja ulottuvuutensa ja ryhtyy miettimään, millä tavalla hänen koko ihmisyytensä pääsee esiin tässä elämässä ja mitä hän voi antaa myös toisille.