Yksinäisiä ukkeleita listivät höppänät ikäneidot naurattavat Hervannan Teatteri Lystissä. Merja Pohjola on sovittanut ja ohjannut Joseph Kesselringin mustan komedian Arsenikkia ja vanhoja pitsejä aktiivisesti toimivalle harrastajateatterille.
Mies naisen vaatteissa naurattaa takuuvarmasti.
Hyvässä muistissa on Helsingin Kaupunginteatterin versio 1940-luvun Broadway-komediasta Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Siinä parivaljakko Esko Roine ja Asko Sarkola miehittivät naispääroolit ja saivat yleisön repeilemään.
Ohjaaja Merja Pohjola on kuitenkin kääntänyt Joseph Kesselringin klassikkokomedian uudelleen ja kirjoittanut joistain miehistä naisia.
Vuodesta 2003 toiminut harrastajapohjainen Teatteri Lysti on tarttunut mustalla huumorilla maustettuun tekstiin ja tuonut sen Hervannan elokuvateatterin Cinolan näyttämölle.
Nykyaika kummittelee
Tarina kertoo kahdesta täti-ihmisestä Marthasta ja Abbystä ja heidän veljenpojastaan, draamakriitikko Mortimerista, jolle selviää, että sukulaismuorit eivät ole ollenkaan niin viattomia kuin äkkiseltään luulisi.
Nauru pulppuaa vastakohtaisuudesta. Herttaiset tätykät näet tekevät laupeuden työtä listimällä yksinäisiä miehiä ja järjestämällä heille kellarissaan juhlalliset saattomenot.
Mukana hullussa sirkuksessa on miehen morsian Elaine, kateissa ollut psykopaatti sisar Josephine, omalaatuinen plastiikkakirurgi, kajahtanut veli Teddy, joka luulee olevansa presidentti Roosevelt, ja sarja ei niin teräviä virkavallan edustajia.
Voisi sanoa, että päiviltä päästäminen on tässä perheessä sukuvika.
Komedian voi nautiskella sellaisenaan, mutta kyllä katsojan mielessä kummittelevat nykypäivän valelääkärit ja oman käden oikeuden ottaneet hoitotyöntekijät.
Siinä sivussa kauhaistaan vielä työnteon moraalia ja taiteen tekemisen vaikeutta.
Tanssia täytteenä
Kunnon farssin tapaan ovista tullaan ja mennään tai pikemminkin verhojen välistä ja sermien takaa. Cinolan lava elää ihan mukavalla tavalla näytelmän hengessä, vaikka äänimaailma ei aivan nappiin tässä tilassa luonnistukaan.
Pohjola on värittänyt tekstiä tanssinumeroilla, joita juoni ei kaipaa lainkaan. Ne katkaisevat jännitteen ja maistuvat päälle liimatuilta. Esitys olisi napakampi ja sopivasti lyhyempi ilman täytteenä olevia tanssipyrähdyksiä ja muita ”haahuiluja”.
Ohjaaja on todennut haluavansa heittää viitteitä eri aikakausille. Puvustus ja musiikkimaailma keittävätkin kokoon hieman omalaatuisen sekametelisopan.
Ajoittaisesta rytmin karkailusta huolimatta heittäytyvä harrastajaryhmä tuntui viihtyvän estradilla erittäin hyvin. Artikulointi oli viime sunnuntain esityksessä yllättävän selkeää, eräiden kohdalla jopa ilahduttavan huolellista. Ohjaajan kädenjälki näkyy.
Parhaiten mieleeni jäi sangen tasaista työtä tekevät Susanna Thomasson-Aartola (Abby), Ari Niemelä (Mortimer) ja Teija Vallinaho (Elaine). Vähän vain kipinöintiä lisää Mortimerin ja Elainen välille, niin se on siinä.
Kaksi ja puoli tuntia kestävän esityksen jälkeen nuttuja veti niskaan runsas ja hymyilevä yleisö. Se on harrastajateatterille paras kannustin.
Kommentointi on suljettu.