Viime viikonvaihde tuntui monin tavoin valoisalta. Pakkasten lauhtumisen myötä säiden haltija ripotteli jokusen sentin lisää lunta, tuoden toivoa hiihtolatujen avautumisesta muuallakin kuin tykkilumilla.
Penkkiurheilijana sain ilokseni hyvänlaisen annoksen talviurheilulajeja ja suomalaisten menestystä.
Seurailen urheilutapahtumia vaihtelevan satunnaisesti. Talvilajien osalta erityisesti hiihdon pitkäaikainen lamakausi käytännössä nollasi kiinnostukseni. Tätä myötä itselläni ei ole ollut pitkään aikaan mitään erityistä suosikkilajia. Jääkiekko jaksaa kyllä innostaa viimeistään siinä vaiheessa, kun MM-kisat ilmaantuvat ruutuun.
Nyt tuli syvennyttyä kisatapahtumiin monella rintamalla, tukevasti ja mukavasti sohvan pohjalle asettautuen, pitkästä aikaa. Ja sieltä se jälleen löytyi, selittämättömän maaginen tunnelma, joka imaisi ruudun äärelle ja piti otteessaan koko viikonlopun ajan. Luulin, että moinen oli elämästäni jo pysyvästi kateissa.
Olen toki seurannut vaikkapa ampumahiihtoa siinä määrin, että osaan jännittää Kaisa Mäkäräisen suorituksia tietystä katsantokulmasta. Ampuisiko hän jossain kisassa kerrankin nollille? Toivon kovasti, mutta en löisi vetoa sen puolesta.
Läheltä nollaa liippasi taas kerran nyt viikonlopun maailmancup-lähdöissä. Paitsi että sunnuntaina se ei sitten ollut lähelläkään. Yhden ampumapaikan neljä pummia oli jotain aika selittämätöntä, oikeastaan järkyttävää. Tuleeko tuo epävarmuus enempi ampujan hermoista vai osaamisesta? Mikä on tässä maassa ampumavalmennuksen taso?
Oma mielenkiintonsa on aina siinä, mihin Mäkäräisen hiihtovauhti lopulta riittää. Ja kumman usein se riittää palkinnoille asti, sakkokierroksista huolimatta. Tältä osin valmennus ja harjoittelu ovat hyvissä kantimissa.
Pikaluistelijoidemme menestys oli mielikuviini nähden tutulla tasolla. Mika Poutalan ja Pekka Koskelan reisistä löytyi hyvänlaisesti paukkuja sprinttereiden EM-kisoissa, mutta aivan palkintosijoille ei ollut asiaa. Jospa kaikki menisi jommalla kummalla kerrankin täysin nappiin. Toivon ja odotan.
Uusikin kotimainen nimi näkyi pikaluistelun tuloslistoilla, siis uusi ainakin minulle. Samuli Suomalainen oli nyt juuri ja juuri kahdenkymmenen parhaan joukossa. Siitä on hyvä jatkaa.
Kisaviikonlopun Todellinen Ilmiö oli Suomen yhdistetyn joukkue omassa maailmancup-turneessaan. Tätä lajia on tullut seurattua todella tolkuttoman heikosti. Ainoa tuttu nimi oli melkein veteraani Hannu Manninen, joka ainakin itselleni yllätykseksi teki tiukasti paluuta kisa-areenoille. Hiihto kulki kovaa, mutta liikennelentäjän liito ei vielä täysin vakuuttanut mäkipuolella.
Nuorempi yhdistetyn kaarti onnistui yllättämään iloisesti. Eero Hirvonen kävi lauantaina jo palkintokorokkeella. Ilkka Herala ja Leevi Mutru ylsivät kymmenen parhaan joukkoon sunnuntaina. Joukkue otti ja rysäytti maailman huippusakkiin ja samalla minunkin tietoisuuteeni. On taas monia uusia kasvoja ja nimiä opittavaksi.
Hiihtäjien viimeaikaisen menestyksen osalta olen huonosti ajan tasalla. Mielikuvani on, että suomalainen hiihto on ollut tasaisessa nousussa pitkään jatkuneen aallonpohjan jälkeen. Tämä tuntuma sai vahvistusta.
Viikonloppuna huhkittiin Tour de Ski -kiertueen päätöskisat. Krista Pärmäkoski päätyi naisten Tourin kakkoseksi, Kerttu Niskanen kuudenneksi ja Anu Kyllönen seitsemänneksi. Miehissä Matti Heikkinen oli viides.
Lahden MM-kisoihin on aikaa puolitoista kuukautta. Tekee mieli uskoa, että Suomen hiihtäjät ovat siellä hyvässä iskussa. Ainakin nyt on sellainen olo, että noissa riennoissa piilee hyvinkin jotain odottamisen arvoista.
Olen aina halunnut ajatella niin, että voitto ei ole kilpaurheilussa tärkeintä. Mutta kummasti sitä vain mieli halajaa, että saisin nähdä suomalaisten menestyvän. Voittaminen tuntuu hyvältä, hienolta, mahtavalta.
Tuossa on luultavasti itselläni pohdittavaa loppuiäkseni. Mutta silti alan viritellä MM-hiihtokuumetta, kohti kohottavia kisatunnelmia. Lahti näyttää, että suomalaisten suksi luistaa!
