Eila Pilvenpalon teokset myötäelävät maailman ihmisten tuskissa.
”Kiitos, ihan hyvää kuuluu.” Näin sanoo pronssiveistoksen nainen, jonka käsivarsi on poikki. Liian nuori -teos puolestaan on veistos tytöstä, jonka kohtalo saa katsojan pysähtymään. Onko hän yksi niistä lukuisista tytöistä, jotka vuosittain pakkonaitetaan reilusti alaikäisinä?
Taideteos palauttaa mieleeni Jihadistien koulu -dokumentin, jonka vastikään näin televisiossa. Siinä 12-vuotias Zarina-tyttö onnistuu välttämään uskonnollisen koulun, mutta hänen vanhemmillaan ei olekaan varaa pitää häntä tavallisessa koulussa. Vaikka Zarina välttyy koraanikoululta, kohdalle osuu toinen huono vaihtoehto: avioituminen häntä vanhemman miehen kanssa.
Siivikkalalaisen Eila Pilvenpalon piirustuksissa ja pronssiveistoksissa on sanomaa, mutta ne eivät huuda sitä isoin kirjaimin. Katsojan päässä pyörähtää liikkeelle ajatusten ryöppy. Osa teoksista on vanhoja, mutta ne ovat pysyneet valitettavan ajankohtaisina.
Vain tyynysotia, kiitos -piirustus löysi tiensä paperille Bosnian sodan pommitusten aikaan 1990-luvulla. Ohjukset uhkaavat taivaalla, mutta lasten elämäniloa on mahdoton sammuttaa. Reunahuomautuksen teos sai keväällä 2003, kun Bushin joukot hyökkäsivät Irakiin. Nyt Eila Pilvenpalo on joutunut kirjaamaan teoksen nimen alle taas täydennyksen ”Bosniasta Aleppoon”.
Näyttelyn nimi on Yhä toivoa?, mutta onko ihmiskunnalla toivoa?
– Kun kuuntelee ihmisiä, jotka ovat kokeneet järkyttäviä asioita, toivoa tuntuu aina viriävän jostakin. Se saa miettimään omaa elämää. Turhanpäiväisyyksistä valittamisen sijaan kannattaa olla tyytyväinen, Pilvenpalo sanoo.
Hän uskoo, että taiteen tehtävä on tehdä asioita näkyviksi.
Pilvenpalon teoksia on nyt esillä Lielahtikeskuksessa kirjaston aulassa. Paikka on yllättävä, mutta se ilahduttaa taiteilijaa.
– Työt ovat nyt tarjolla sellaisillekin ihmisille, joille taidegalleriat tuntuvat vierailta paikoilta, Eila Pilvenpalo iloitsee.
Kommentointi on suljettu.