Amerikan presidentiksi on valittu Donald Trump. Kerron tämän siltä varalta, jos joku ei ole vielä ehtinyt kuulla. Tähän olisi pitänyt reagoida. Olisi pitänyt järkyttyä, yllättyä, ilahtua, pöyristyä, piristyä tai vähintäänkin huolestua. Jos tällaisen mullistavan uutisen edessä ei ole mitään mieltä eikä missään tunnetilassa, ei ole normaali.
Minä en ole normaali. Minä en tiedä miksi minun pitäisi reagoida tuollaisiin uutisiin. Yhdysvaltain presidentti ei vaikuta minun elämääni tällä hetkellä millään lailla. Jos hänen presidenttiytensä tulee vaikuttamaan välillisesti minun elämääni jossain vaiheessa, niin se taas on asia, jolle en tänään voi yhtikäs mitään.
Minun on turhaa murehtia Trumpia, koska Trumpkaan ei murehdi minua. Turha murehtiminen ei tuota mitään myönteistä. Se lähinnä lisää murheen määrää universumissa, jossa sitä on jo muutenkin tarpeeksi.
Mistä pääsemmekin Aleppon lapsiin ja rääkättyihin koiranpentuihin. Näitä koskeviin uutisiin internetissä pitäisi myös reagoida. Niitä pitäisi klikkailla auki, lukea, kommentoida ja jakaa. Jos et näin tee, olet jollain lailla piittaamaton.
Minä en ole. Minä piittaan niin paljon, että en pysty lukemaan noita juttuja enkä varsinkaan katsomaan kuvia. Ja koska minä en periaatteesta jaa enkä kommentoi mitään uutista pelkän järkyttävän otsikon perusteella, niin reagoimatta jäävät.
En pidä sen asian paheksumisesta, että jonkun missin uusi seurustelusuhde on luetumpi uutinen Iltalehden sivuilla kuin Aleppon kriisi. ”Mitä tämä kertoo meistä”, kysellään.
Tämä kertoo meistä sen, että keskimäärin missin uusi poikaystävä on miellyttävämpi silmälle kuin koira, jolta on leikattu pää poikki tylsällä puukolla. Tämä kertoo sen, että jotkut ovat empaattisia ja herkkiä. Jonkun koko päivä ja silmämeikki voi mennä pilalle siitä, että näkee kuvan elävältä nyljetystä eläimestä.
Totuuden nimessä, minä en halua murehtia Aleppon lasten tai venäläisten katukoirien kohtaloa kokopäiväisesti. Jos on jotain, mitä voin tehdä, teen enemmän kuin mielelläni. Avustan luotettavien järjestöjen kautta. (Lapsia, en koiria.) Jos olisi järjestö, joka keräisi rahaa poistaakseen Trumpin Valkoisesta talosta, niin laittaisin kolikoita siihenkin lippaaseen. Mutta pelkkä mitääntekemätön murehtiminen ei ole minun juttuni.
Se, että kannamme koko maailman tuskaa harteillamme ja voivottelemme sitä ympäriinsä, ei tee meistä yhtään jalompia ihmisiä. Se tekee meistä synkkiä ihmisiä. Se tekee meistä ihmisiä, jotka levittävät omaa maailmantuskaansa ympärilleen ja imevät energiaa kaikista lähelleen eksyvistä.
Eihän kaikkia murheitaan voi valita, mutta osan voi. Minun ei ole mitään järkeä voivotella maailmanpolitiikkaa, kun en siitä juuri mitään ymmärrä. Sen energian, jolla minun oletetaan reagoivan Trumpiin, säästän johonkin hyödyllisempään. Esimerkiksi niiden murheiden käsittelemiseen, joita en voi valita, vaan jotka minulle pyytämättä annetaan.
Suosittelen.
