R niin kuin runoilija

Ylöjärveläissyntyisen Pekka Kytömäen runosuoni nuupahti esikoiskirjan jälkeen. Mutta vain toviksi. Kun se virkosi, ryöpsähti taas kokoelmallinen.
Pekka Kytömäki, runous, runot, kirjallisuus, Valo pilkkoo pimeää

Vuosi virallisena runoilijana on osoittanut Pekka Kytömäelle, ettei runoilijuus ole jotain ihmeellistä ylhäisyyttä. – Kun olen tutustunut runoilijoihin, olen huomannut, että ihmisiähän hekin ovat. Ja joskus ajattelin, että palkintoja saavat runoilijat ovat ihan erikseen. Mutta kun sain Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon, huomasin, että palkintojen saaminen on ihan mahdollista.

Vuoden mittaan Pekka Kytömäki on tottunut runoilijan titteliin.

Vielä viime syksynä esikoisrunokirjan juuri ilmestyttyä mies empi, tohtiko titteliä käyttää, mutta nyt se tuntuu suussa jo tutulta, oikeutetulta ja luonnolliselta.

– Ei se ole niin ihmeellistä, että olen runoilija. En ole ihmisenä mitenkään muuttunut.

Vuosi ei ole tuonut vain aidon kynäniekan sijaa vaan kokonaisen uuden maailman, runoilijan elinpiirin. Siihen on kuulunut paitsi yhteisen kiinnostuksen jakavia muita runoilijoita ja jopa Kytömäen tunnistaneita lukijoita myös lukuisia esiintymisiä runotapahtumissa.

–  Se, että minusta on kuoriutunut esiintyjä, on ehkä yksi isoimmista asioista, joita olen tässä oppinut itsestäni. Mutta muu esiintyminen kuin runojen luku tuntuu yhä väkinäiseltä. Runojen parissa olen omalla maallani.

Kynä kuivahti

Nyt titteli on sen kuin vahvistunut, kun Kytömäen toinen runokokoelma, Valo pilkkoo pimeää, on juuri putkahtanut painosta.

Vaikka runoilijan saappaat jo istuvat, ovat ne matkan varrella myös lompsuneet. Ensimmäisen kirjan jälkeen iski vahva suvantokausi.

–Tuli tunne, pystynkö enää kirjoittamaan yhtään mitään.

Noh, kyllä Kytömäki kirjoitti, mutta jotenkin hän näki tekeleissä aina puutteita.

Hyytyminen tuntui ennen kaikkea oudolta. Olihan mies jo tottunut kirjoittelemaan vähän väliä jotain, ja yhtäkkiä oli toisin. Takaraivossa tykytti myös pieni paine.

– Kun liityin Pirkkalaiskirjailijoihin, minusta tuntui että minun varmaan pitäisi kirjoittaa jotain, kun olen muka kirjailija. Ja kun lukijoilta tuli kyselyitä seuraavasta kirjasta, tuli olo, että pitäisi saada jotain aikaan, että haluaisin ilahduttaa lukijoita lisää.

Klassinen kakkoskirjan painekin kolkutteli.

– Ajattelin, ettei toinen kirja voi olla mikään huono, taiteilija sanoo ja tuumaa, että ehkä juuri siksi hän oli uusille runoilleen niin ankara.

Jäähdyttelyn jälkeen syttyi taas

Runoilija ei kuitenkaan ajautunut jahtaamaan ihka uusia temppuja. Pikemmin hän katsoi parhaaksi nojata jo omikseen kokemiinsa askelkuvioihin.

– Perimmäinen ajatus oli, että kirjoitan, mitä syntyy. En pysty tietoisesti muuttamaan runouttani hirveästi mihinkään suuntaan. Pikemmin mietin, miten voisin olla taas yhtä naseva kuin ennen. Tiesin, että hyvästä runosta tulee tietty fiilis. Sitä fiilistä lähdin hakemaan.

Yhtäkkiä se fiilis taas löytyi. Löytyi oikein kunnolla. Vuodenvaihteessa alkoi kiivaampi luomiskausi kuin koskaan. Ja jo helmikuussa mies tarjosi ensimmäistä käsikirjoitusta viimekertaiselle ja toistamiseen kiinnostuneelle kustannustoimittajalle.

– Ehkä se auttoi, että oli pieni jäähdyttelyvaihe. Tuli tilaa uusille ideoille. Ja kun materiaalia kertyi, tuli lumipalloefekti.

Jos viime kirjan runoihin ideat syntyivät eritoten ympäristön havainnoinnista, nyt tämän rinnalle sytytyslangoiksi tuli sanoista pulpahtavia sanaleikkejä, lapsuusmuistoja ja kaksi perheeseen tullutta inspiroivaa kissaa. Kummasti syksyn hylätyt runotkin näkyivät uudessa valossa: käyttökelpoisina sellaisinaan tai vähän muokattuina.

Kustannustyön, karsimisen ja viilailun jälkeen kasassa on taas kirja – tälläkin kertaa ytimekäs ja leikkisä. Mitallisia runoja sen sijaan on aiempaa vähemmän, ja runot ovat keskimäärin hitusen pidentyneet. Teemastokin on osin uudistunut: nyt nähdään esimerkiksi kokonainen rakkausrunojen sarja.

– Onnistuin saamaan aikaan ihan linjakkaan kokoelman.

Runous on jo juurtunut

Nyt, kun harrastusta on takana muutama vuosi ja julkitaiteiluakin vuosi, runous on jo olennainen osa Kytömäen elämää.

– Runous on osa minua. Ei sitä tule mietittyä erikseen, hän luonnehtii ja kertoo runoja syntyneen vaikka hampaita pestessä.

Kuivat kaudetkaan eivät enää hirvitä kokemuksen koulimaa.

– Antaa runojen tulla, jos niitä tulee, mutta jos ei tule, en hermostu.

Runous on Kytömäelle kanava purkaa luovuutta ja selkeyttää ajatuksia.

– Ja saan runoudesta onnistumisen tunteita – jos hyvin käy.

Miehelle, joka muun muassa tutustui kirjeitse vaimoonsa, on kirjallinen ilmaisu luonnollinen kommunikaation muoto.

– Kirjoittaessa ehtii miettiä paremmin kuin puhuessa.

Niinpä hän povaa jatkavansa runouden parissa vastakin.

– Mutta minulta ei varmaan tule ensi vuonna uutta kokoelmaa. Tosin ajattelin viime vuonna ihan samalla tavalla…

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>