Äitini äänenpainot

09.11.2016 09:50

Kävin äitini kanssa Tampereen Teatterissa katomassa näytelmän Kaikki äitini, kaikki tyttäreni. Esityksen jo kertaalleen nähnyt äitini suositteli sitä, ja minä luotan hänen näytelmämakuunsa. Onneksi luotan, koska näytelmä oli aivan valtavan hauska.
Miitta Sorvalihan on jo itsessään sellainen hahmo, että kun hän astuu lavalle, minua alkaa naurattaa saman tien. Esitys koostui useista lyhyistä tarinoista, ja välissä oli myös totisempia kohtauksia, joiden aikana maha- ja poskilihakset saivat levähtää.
Näytelmä on dramatisoitu tositarinoiden pohjalta. Tarinoiden, joita Kodin Kuvalehden lukijat ovat kirjoittaneet omista äideistään ja tyttäristään. Ehkä siksi niissä olikin hyvin paljon kohtia, joihin samaistua.
Minulla on matrofobia. Näytelmässä käsiteltiin tätä minulle ennestään tuntematonta termiä, joka tarkoittaa pelkoa siitä, että muuttuu äitinsä kaltaiseksi. Tässä kohtaa esitystä meinasin kuolla nauruun, mutta koska äitini istui vieressäni, en uskaltanut tikahtua. Se olisi ollut loukkaavaa.
Fobia voi olla hieman väärä termi kuvaamaan tätä pelkoa. Useinhan fobia on sitä, että pelkää jotain asiaa, joka ei oikeasti tule koskaan tapahtumaan, kuten sitä, että yhtäkkiä kaikki hampaat putoavat suusta ilman mitään syytä tai ennakkovaroitusta. Todennäköisyys tälle on pieni, mutta muuttuminen – enemmän tai vähemmän – äitinsä kaltaiseksi tuntuu lähes väistämättömältä.
Äidissäni ei ole missään tapauksessa mitään vikaa (hän lukee tätä kolumnia), mutta jostain syystä juuri oma äiti on se, jota kukaan ei halua muistuttaa. Johtunee siitä, että kaikki ne piirteet, joita minussa alkaa nyt ilmetä, ovat piirteitä, jotka minua teini-ikäisenä eniten äidissäni ärsyttivät. Esimerkiksi äänenpainot. En halua puhua lapsilleni niin kuin äitini puhui minulle, koska en halua olla ärsyttävä.
Kukaan ei halua myöskään näyttää äidiltään, koska… ei kukaan halua näyttää äidiltään!
Mieheni on sillä lailla rohkea mies, että hän eräänä päivänä katsoi minua ja lausui: ”Sussa alkaa olla koko ajan enemmän äitis piirteitä.” Saatoin vaikuttaa hieman närkästyneeltä (koska olin). Hän halusi jatkaa aiheesta ja vakuutti, että se, mitä hän aikoi sanoa, ei ollut ”mitään pahaa”. Sanoin, että on ehkä parempi jättää aihe sikseen, koska en millään keksinyt, miten se olisi ollut mitään hyvää.
Minä näen itsessäni myös paljon isäni piirteitä. Tämä ei kuitenkaan ole läheskään yhtä pelottavaa, enkä tiedä onko tälle edes nimetty omaa fobiaa. Enkä usko, että kaikki maailman pojat ja miehet olisivat systemaattisesti kauhuissaan siitä, että muuttuvat isänsä kaltaisiksi. Jos vastaava teatteriesitys tehdään isien ja poikien suhteista, haluan mennä katsomaan. Jokin hirveä vitsaushan noihinkin suhteisiin varmasti piiloutuu.
Tyttärissäni näen hyvin paljon omia piirteitäni, jotka ovat kaikki hyviä, tietenkin. Varsinkin esikoinen tulee jossain vaiheessa elämäänsä kärsimään matrofobiasta oikein rankimman kautta.
Mutta ei se mitään. Minä valitsen meille hyvän näytelmän, sellaisen, jonka olen itse jo kertaalleen nähnyt, ja me menemme yhdessä katsomaan sitä. Koska hän luottaa minun näytelmämakuuni. Väliajalla tyttäreni syö suklaaleivoksen ja juo kaksi kuppia kahvia.
On asioita, joita vastaan ei auta taistella.