Taivasmatkalla?

Monella minun ikäisistäni oli mummu, jonka suusta kuuli sellaisenkin toivotuksen kuin ”Jumalan haltuun!” ja joka opetti iltarukouksen. Useimmat tämän päivän mummut ja vaarit taitavat puhua niin sanotuista uskonasioista omille läheisilleen niin pienin kirjaimin, että niitä ei näe lukea edes suurennuslasilla.

Ei ylisanoja

Kohta on pyhäinpäivä. Käymme panemassa haudat talvikuntoon. Ja sitten lauantaina käymme sytyttämässä kynttilät. Syksyn synkkyyden keskelle syttyy elävien tulien valomeri, yhtä runsas kuin jouluna.
Kertooko se siitä, että tämän uskoaan, jumalaikäväänsä ja taivastoivoansa niin niukasti ilmaisevan kansan sisimmässä sittenkin vielä liikkuu jotakin ikuisuutta tavoittelevaa, ainakin kerran pari vuodessa?
Ei ylisanoja! Sen on tämä muuten niin selfiehullu aika saanut moukaroitua ihmisten mieliin, kun tulee kyse niistä asioista, jotka koskevat jumalasuhdettamme. Ne ovat yksityisasioita! Niitä kuuluu pohtia vain hiljaa mielessään! Niillä ei sovi elämöidä.
Ehkä me siksi olemmekin niin eksyksissä, kun kuolema tulee lähelle. Kun joku läheltämme on lopullisesti poissa, olemme hämmentyneitä ja avuttomia. Jätämme asioiden hoidon mieluusti ammattilaisten käsiin, hautaustoimistojen työntekijöiden ja pappien.
Mutta jos joku tuollaisessa oudossa tilanteessa sitten lukeekin lyhyen yksinkertaisen rukouksen ääneen, se sama suomalainen ehkä kiittääkin kyynelsilmin: ”Kiitos, juuri tätä me tässä tarvitsimme!” Tuntuikin hyvältä liittyä ikivanhaan perinteeseen, vaikka oma usko ei olisi sanoiksi yltänytkään.

Autuaita kaikki
hengessänsä köyhät/
autuaita Herran köyhät!/
Kristus itse syntyi kaikkein
köyhimmäksi, /
ihmisistä pienimmäksi./
Neuvoton, suojaton,
puutteeseen ja vaivaan/
lahjaksi saa taivaan.

Pyhäinpäivän virsi 140 sanoo olennaisen. Näissä asioissa ei ole kyse siitä, mitä ihmisellä on varaa sanoa itsestään. Nyt ei olla tekemässä tämän päivän konsulttien ohjeen mukaista työhakemusta: ”Olen varma siitä, että olen juuri etsimänne henkilö ja pystyn täyttämään odotuksenne…”
Nyt katsotaan peiliin, rehellisesti ja kaiken uhalla. Ja mitä nähdään? Neuvottomuutta, suojattomuutta, riittämättömyyttä.
Se ei tunnu autuaalta eikä autuudelta. Se tuntuu ahdistavalta.
Mutta juuri se on kaiken lähtökohta. Kristus tekee ja on jo tehnyt puolestamme sen, mihin me itse emme kykene. Siihen on vain niin hurjan vaikea suostua. Onhan tässä niin vahvoin äänenpainoin julistauduttu vapaiksi, aikuisiksi, vastuullisiksi ihmisiksi, joilla on kaikki hallussa.

Taivas vai suuri tuntematon?

Lapselle voi vielä sanoa, että ukki meni taivaaseen ja että sieltä se meille vilkuttelee ja katselee, mitä me täällä touhuamme. Mutta ”nyt kun olen mies, olen jättänyt sen, mikä kuuluu lapsuuteen”. Niin kirjoitti jo Paavali aikoinaan. Aikuisten kesken tuntuu vaikealta puhua samalla tavalla kuin lasten kanssa, vaikka ehkä mieli tekisi. Järki panee vastaan. Kuuluuko tämän päivän aikuisuuteen sanoa, että mihin puu kaatuu, siihen se maatuu? Onko meidän helpompaa ja luontevampaa puhua suuresta tuntemattomasta kuin taivaasta?
Mikä tässä oikein mättää? Miksi etelän katolisissa maissa tavalliset, järkevän tuntuiset ihmiset – miehet etunenässä – polvistuvat ja tekevät hartaina ristinmerkin, kantavat Kristuksen ja pyhimysten kuvia pitkin katuja juhlapäivinä, laulavat ja tervehtivät iloisesti toisiaan? Kenelläkään ei tunnu olevan tarvetta ajatella toisesta: ”Luuleks’ sää olevas joku uskovainen vai?”
Ovatko he jääneet kehityksessä jälkeen? Vai olemmeko me suomalaiset kadottamassa jotakin tärkeää sisimpämme herkkyydestä? Onko huumaantuminen teknisen maailman saavutuksiin hurmannut meidät niin, että meidän on lupa puhua bittiavaruudesta mutta ei taivaasta? Onko Pokemon-hahmojen etsiminen auton alle jäämisen uhallakin järkevää mutta Jumalaan uskominen järjetöntä?

Pyhien yhteys

Nuorempana saattoi ajatella, että vanhana sitä virsiä veisailee ja enkeleitä unessa katselee ja niin seesteisenä ja kypsänä ihmisenä valmistautuu kuolemaansa.
Nyt kun itse on jo lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, on pakko todeta karusti, ettei ikä tee hurskaaksi. Sama onneton lipsuja sitä on kuin nuorenakin. Päinvastoin, jotkin ikävät piirteet omassa persoonassa tuntuvat vain kärjistyvän.
Aavistelen, että näin on aina ollut. Synnin ja vajavaisuuden taakkaa kantavat ja ovat aina kantaneet kaikki ihmiset kuolemaansa saakka. Nekin, joiden muistoa kunnioitan pyhäinpäivänä ajatellen, että he olivat todella hyviä ihmisiä.
Yritän pyristellä uskomaan ja toivomaan, että myös edeltä menneet rakkaani ovat tallessa Jumalan luona ja elävät siellä ikuista elämää. Eivät siksi, että ovat sen ansainneet, vaan yksin Jumalan armosta.
Siihen samaan joukkoon toivon kerran pääseväni.
Jumalan armosta, en omasta ansiostani.
Ei ole niin hyvää ihmistä, että hän ilman tätä armoa perille pääsisi. Eikä niin huonoa, ettei se armo häneenkin ulottuisi.
Autuaita kaikki hengessänsä köyhät, autuaita Herran köyhät.