Yksi muistelmien muoto

Ex-ylöjärveläinen esittelee jälleen elämäntyötään. Se on yksi tapa muistella menneitä ja kohdata yhä yleisöä.

Vasta vuosi sitten Riitta Ranta kolusi tauluvarastojaan ja koosti elämäntyötään esittelevän näyttelyn Kuruun, ja taas olohuoneen seiniin nojaa tukku kuluneiden vuosikymmenten maalauksia odottamassa esille pääsyä. Nyt vuorossa on Ylöjärven Leija-kirjasto.

Retrospektiivisellä eli uran hedelmiä kokoavalla otteella jatkaminen ei kuitenkaan ole silkkaa saman toistelua. Rannalla on niin roimat määrät töitä, että eri näyttelyihin saa omat sisältönsä. Eri näyttelypaikoilla on myös omat yleisönsä, joten urakurkistus ei osu aina samoille silmäpareille.

Syy retrospektiivien pitoon piilee siinä, että Ranta haluaa olla yhä mukana taidekentällä ja yleisön parissa keskustelemassa, vaikka mihinkään kokonaisvaltaisiin uusien töiden näyttelykokonaisuuksiin eläkeläinen ei enää ryhdy.

– Olen tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut. Uusia teemanäyttelytöitä olisi tehtävä todella hartaasti enkä voi ajatella mitään sellaista, nainen perustelee ja sanoo, että olisi sääli pitää isot määrät käyttökelpoisia töitä vain varastoihin tungettuina.

Laajasti mutta rajaten

Taiteilijalta on kertynyt niin paljon töitä ja taidesuuntausseikkailuja, että melkein mistä tahansa tekniikasta tai tyylistä syntyisi oma näyttelynsä. Retrospektiivisen otteen ja kaikkia töitään kokemansa rakkauden vuoksi Ranta kuitenkin sovittaa näyttelyyn monenlaisia maalauksia.

– Tuon esiin, mitä kaikkea olen matkan varrella tehnyt. Tämä ikä on sellaista menneeseen paluuta. Toiset kirjoittavat muistelmia, mutta minä esitän muistelmia maalauksillani. Tekisin vääryyttä taiteilijakuvalleni, jos toisin esiin vain yhtä.

Rajata on kuitenkin täytynyt, koska kaikkea ei voi mahduttaa eikä sovittaa näyttelytilaan eikä kaikkia töitä ole vielä kehystettykään. Niinpä taiteilija on valikoinut tyylejä, tekniikoita ja aiheita niin, että mikään työ ei jäisi orvoksi ja ettei kokonaisuudesta tulisi täysi sillisalaatti.

– Niin, että jokainen työ seurustelisi jonkin näköisensä tai omanlajisensa kanssa.

Jotain paikallistakin nainen on halunnut, tällä kertaa ainakin Kuru- ja Seitsemis-maisemia.

– Sellaista kontaktipintaa kävijöihin.

Pensseli ei putoa

Vaikka suurimittaiset ponnistukset ovat jo takanapäin, Ranta maalaa yhä päivittäin ja opettaakin vielä. Nyt hän tekee sen vain eri mittakaavassa kuin ennen, omilla ehdoillaan ilman työelämän reunaehtoja.

– Maalaaminen antaa voimaa. Se on terapeuttista, taideterapiaakin uransa varrella antanut tekijä selittää.

– En pysty luopumaan maalaamisesta. Niin kauan kuin niveleni toimivat, teen jotain.

Ja vaikka suurimittaisia aikeita ole, haave jostain uusien töiden näyttelystäkin vielä kytee.

– Se olisi sisimpäni pohdintoja, jotka ovat ajankohtaisia, akuutteja, hän tuumaa vastakohdaksi nyt nähtävälle menneiden tuntoihin tähyämiselle.