Maailmalle pyrähtänyt, jo eläköitynyt toimittaja näkee entisessä kotikylässään omat juurensa mutta myös nykyasukkaiden elinpiirin, jota ei saisi näivettää.
Tamperelainen Veikko Vuorikoski on maailman hulinat nähnyt mies. Hän taittoi 43-vuotisen uran Aamulehdessä, pääasiassa ulkomaantoimittajana ja pääkirjoitustoimittajana. Mutta kun katsotaan sen taa, tarinassa häämöttää pikkuinen Viljakkala.
– Se oli hiljainen pieni maalaiskunta. Enkä asunut kirkolla vaan Väinönperän syrjäkylällä, Viljakkalassa lapsuutensa ja nuoruutensa asunut mies kuvaa.
Teini-iässä poika olisi jo kaipaillut äksöniä, mutta kotiseutu oli silti ihan hyvä paikka asua. Eihän hänellä ollut kokemusta muusta, ja sitä paitsi hän osasi nauttiakin hiljaisuudesta. Ja tietysti hyvän elon ja olon perusta oli mieluisa kotipiiri, ja se nyt tällä kertaa sattui sijaitsemaan Viljakkalassa.
Miehen mielestä pikku paikka oli pätevän kansalaisen kasvualusta siinä kuin mikä tahansa muu.
– Ihmisiä kasvaa päteviksi ja ei-päteviksi monenlaisissa ympäristöissä.
Maailma ei mullistanut katsetta
Aikuisuuden kynnys kuitenkin vei miehen isompiin ympyröihin Tampereelle. Nuorukainen oli näet kiinnostunut opiskelusta, joten tulevaisuuden eväät olivat muualla. Viljakkalan mahdollisuudet, kuten maanviljelys tai metsätyöt, eivät häntä houkutelleet.
– Ne ovat arvokasta työtä mutteivät minun juttuni.
Lähtö luonnistui maalaispojalta mukavasti. Kaupunkielämä kiinnosti, ja paikka oli jo visiittien myötä tuttu. Kavereitakin kaupungissa oli.
Opiskeluaika ja sittemmin työelämä ulkomaita myöten ja jopa asuminen Yhdysvalloissa toivat uutta perspektiiviä.
– Sieltä koko Suomi näytti kovin pieneltä.
Näkemys Viljakkalasta ei kuitenkaan suuresti muuttunut, mitä nyt aika kultasi muistoja ja Viljakkala ihan todellisuudessakin hiljeni entisestään kuntaliitoksen myötä.
– Ei minulla ollut edelleenkään mitään kovin negatiivista sanottavaa. Ja totta kai kun Viljakkalassa oli syntymäkotini ja vanhempani asuivat siellä, en sitä unohtanut. Kiinteä yhteys säilyi.
Maailmalla mies ei ole erityisen paljon tarkannut pikku paikkoja, ja hän huomauttaa niissä olevan eroja, mutta pari yhtäläisyyttä hän silti niissä näkee.
– Ihmiset kaipaavat palveluja ja yhteisöä. Voi olla, että pienellä paikkakunnalla on enemmän yhteisöllisyyttä kuin muualla. Se on tapa pitää paikka hengissä.
Kakkoskodin ja juurten sija
Tänä päivänä Vuorikoskella on elävä side Viljakkalaan. Lapsuudenkodista on tullut kakkosasunto, jossa mies perheineen käy kesäisin viikoittain ja talvisinkin pari kertaa kuussa.
Paikka tarjoaa hänelle mukavaa vaihtelua kaupunkielämään ja matkailuun.
– Siellä on työtä tehtävänä, mutta ei se ole pelkkä työleiri. Siellä myös oleillaan.
Sen sijaan kyläyhteisöä ja -elämää paikka ei merkitse miehelle muutamia naapurikontakteja enempää. Mies kun on vain väliaikaisasukas. Visiitit ovat lyhyitä, ja aktiviteetit hän hakee kaupungista.
Pikemmin paikan merkitys lepää yhä rakkaudessa lapsuuskotiin.
– Syntymäpaikkakunta pysyy mukana loppuun saakka. Se on edelleen tärkeä, ehkei tärkein mutta tärkeä. Juuret ovat siellä, ja ihminenhän niitä usein hakee.
Kunpa Viljakkala ei häviäisi
Nyt jylläävät muutosten ajat eivät viritä Vuorikosken mieleen erityisiä Viljakkala-skenaarioita.
– Olen seurannut pitkään yhteiskuntaa, ja aina on puhuttu suurista muutoksista. En kiistä sitä, että muutokset ovat nyt suuria, mutta niitä on ollut ennenkin.
Tältä maltilliselta pohjalta mies ennustaa, että Viljakkala tuskin säästyy kyliä hiljentävältä kaupungistumiselta, mutta toivoo silti pysyviä ja jopa hiukan kohentuvia palveluja viljakkalalaisille.
– Tietenkään Ylöjärvi ei tee päätöksiä pelkästään Viljakkalaa silmällä pitäen, mutta toivottavasti Viljakkalankin edut pidetään mielessä.
Toivettaan mies perustelee sillä, että joillekuille syrjäkylät sopivat, joten heidänkin valinnoilleen tulisi suoda mahdollisuuksia.
– En halua tuomita kenenkään valintoja.
Miehen omat Viljakkalan elossa pysymisen hyödyt ovat tunnearvoissa.
– Toivoisin, että syntymäpaikkakuntani nimi pysyisi olemassa. Se on nostalgiaa.
