Elämänkantamoinen

Hei, kaikki itsepäiset itsenäiset! Jos et huutanut ”hei” tai edes nöyrästi nyökännyt, et myönnä olevasi. Tunnistatko kuitenkin joitain näistä ajatuksista:
”Teen mieluummin itse. Tuo ei kuitenkaan tee sitä yhtä hyvin.”
”Teen mieluummin itse. En osaa, mutta en kai minä tällaiseen apua pyydä.”
”Teen mieluummin itse. Tiedänpä että se tulee tehtyä juuri silloin kun haluan.”
Joillakin ihmisillä ”minä itte”-vaihe alkaa kolmevuotiaana, eikä lopu koskaan. Isäni lienee tästä malliesimerkki. Omena ei ole pudonnut kovin kauas puusta, vaan tunnistan itsessänikin samoja piirteitä. Haluan, että asiat menevät juuri niin kuin olen suunnitellut. Ja tämähän toteutuu parhaiten, kun tekee kaiken ”itte”.
Aion nyt kokeilla noin kolmen kuukauden kuurina, voiko ”minä itte”-viruksesta parantua, joko osittain tai kokonaan. Jos tämä kokeiluni onnistuu, voin myydä tällaista eheyttävää toisten varaan heittäytymisleiriä muillekin. Leiri voisi olla nimeltään ”Älä kanna elämää, anna elämän kantaa”. Firman nimeksi tulee Oy Elämänkantamoinen Ab.
Leiri aloitetaan murtamalla asiakkaan jalkapöytä. Sitten istutaan terveyskeskuksen ja sairaalan päivystyksissä kaksitoista tuntia. Koetaan ankaraa turhautumista siitä, että homma ei etene. Jos itse saisit organisoida ensiapupäivystyksen niin se vetäisi kuin vessa eikä kenenkään tarvitsisi ikinä jonottaa. Mutta ei auta. Sinä et päätä täällä mitään muuta kuin korkeintaan minkä värisen kipsin haluat. Et pääse edes kahviautomaatille tai vessaan ilman apua. Ja tämä on vasta alkusoittoa, leirin boot camp, josta kaikki alkaa.
Seuraa parin päivän sairaalajakso. ”Minä itte” laitetaan makaamaan sänkyyn, jota välillä kärrätään sinne ja tänne. Tekisi mieli sanoa sänkyä työntävälle hoitajalle, että ei sinun tarvitse, en halua olla vaivaksi, voin kyllä kävelläkin. Se ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa.
Nolottaa, että joku joutuu sinun takiasi näkemään vaivaa ja itse vaan makaat jalka pystyssä sängyssä. Ja pelottaa, että hoitaja työntää sängyn päin seinää, koska kukaan muuhan ei voi osata ajaa sairaalasängyllä kuin ”sinä itte”. Itsenäisyydestä irti päästämisen tuska on tässä tilanteessa erityisen voimakas.
Sairaalajakson aikana soitat kelloa, tarvitsit sitten mitä tahansa. Yrität pärjätä melko vähällä, koska vieraiden ihmisten juoksuttaminen on äärimmäisen kiusallista. Nappia painaessasi voit kuvitella, miten hoitajien huoneessa syttyy valo, jossa lukee ”kakkoshuoneen potilas ei osaa tehdä mitään itte”.
Sitten mennään kotiin. Sielläkään et voi tehdä käytännössä katsoen mitään. Jos haluat juoda kupillisen kahvia sohvalla, sinun täytyy pyytää jotain tarjoilemaan se sinulle. Ei ole helppo tehtävä. Tuttujen juoksuttaminen on sittenkin jopa kiusallisempaa kuin vieraiden ihmisten. Jos haluat käydä suihkussa, sinun täytyy pyytää apua. Tai voit olla toki pyytämättäkin, mutta särjet itsesi todennäköisesti vielä pahemmin, ja tämä kurssi alkaa uudelleen alusta vaativammalla tasolla.
Itsepäinen itsenäinen on usein yrittäjä. Ei siis riitä, että otat sairaslomalapun ja annat sen työnantajallesi ja koet häpeää siitä, että olet laiska ja hyödytön ihminen. Yrittäjäitsenäisen pitää organisoida työnsä leirin ajaksi delegoimalla ja perumalla ja uudelleen aikatauluttamalla. Kaikki tämä sattuu itsenäisen sieluun. Ja kovaa.
Jossain vaiheessa tätä harjoitusleiriä saattaa tulla sellainen valaistuminen, että asiat rullaavat ilman minuakin. Maailma ei kaadu, vaikka en ”itte” olekaan jokaisessa asiassa kiinni. Tuntuuko tämä valaistuminen sitten kamalalta vai huojentavalta? En saa sanoa, koska en ole itsekään vielä siellä asti.
Olen vasta harjoitusleirin alussa, eli vaiheessa, jossa olen varma siitä, että maailma kaatuu sillä aikaa kun minä sairastan. Murtuma paranee kyllä, mutta paraneeko ”minä itte” -virus?