Minulla oli pienenä metsämyyrä, jonka nimi oli Häkä. Pyydystin sen metsästä ja pidin sitä lemmikkinä. Ystäväni myyrä oli nimeltään Hilppa Kimpanpää, Ylen radiotoimittajan mukaan.
Meillä oli myös räkättirastaan poikasia, en muista montako. Niin monta varmaan kun pesästä löytyi. Emme ystäväni kanssa keksineet niille muuta syötettävää kuin mustikat. Rastaat asuivat, ilman lupaa tietenkin, leikkimökissä ja paskoivat sen täyteen sinisiä läjiä. Luovuimme niistä melko nopeasti.
+++++
Sammakon laitoimme muoviseen irtokarkkilaatikkoon ja teimme kanteen ilmareikiä. Emme tienneet mitä muuta sammakot syövät kuin kärpäsiä, joten pyydystimme niitä. Elävinä.
Irtokarkkilaatikon päällä oli soittorasia, josta soitimme sammakolle ”ruokalaulun”, että se oppisi ennakoimaan kärpäsen tulon. Ruokalaulun jälkeen sujautimme kärpäsen rasiaan. Se muuten toden totta pyydysti ne kielellään. Elävien kärpästen pyydystäminen kävi ajan mittaan kuitenkin työlääksi ja vapautimme sammakon metsään.
Sen jälkeen minulla oli harakka nimeltä Ikke. Hain sen pesästä, ja samasta pesästä ystäväni poimi omansa. Sen nimi oli Kami. Ne eivät vielä aivan osanneet lentää, joten opetimme niitä. Heitimme ne ilmaan ja ne räpyttivät siipiään matkalla alas.
Kesken lentotunnin mummoni ilmestyi jostain ja oli mummoksi hyvin, hyvin vihainen. Kysyi, oliko poikaset haettu pesästä. No ei tietenkään, ne olivat tulleet meitä metsässä vastaan orvon näköisenä. Selitys ei kelvannut, vaan mummo käski palauttaa poikaset.
Koska Disney tarjoaa lapsille laajan kattauksen elokuvia, joissa lapsi ja eläin ovat erottamattomia, mekin halusimme uskoa, että harakat palaisivat luoksemme kesän aikana, koska olimme niitä niin hyvin hoitaneet. Halusimme tunnistaa harakat niiden palatessa, joten ompelimme niiden jalkoihin matonkuteista värikkäät renkaat. Ikellä oli turkoosi, Kamilla oranssi.
+++++
Palautimme harakat pesäpuun alle mummon typeryyttä kiroten. Harakat eivät koskaan palanneet. Kesä oli sitä myöten pilalla.
Lapsena oli täysin mahdotonta tajuta, että luonto voisi tarjota luonnon eläimille paremman elämän kuin minä. Minä rakastin niin paljon kaikkia kiinni saamiani eläimiä, eikä niitä luonnossa rakastanut kukaan. Kukaan ei pitänyt niistä siellä huolta. Totta kai sammakon on irtoarkkirasiassa parempi asua kuin metsässä, jos joku rakastaa sitä ja soittaa sille musiikkia?
+++++
Lapsi voi ehkä ajatella noin. Aikuisen ei enää pitäisi. Jossain kohtaa elämää ihmisen pitäisi tajuta, ettei hän voi leikkiä jumalaa, ja että pelkkä rakastaminen ja hyvä tahto ei aina riitä eläimen hyvinvointiin.
Aikuinen minäni ei enää kerää linnunpoikasia pesästä. Luonnon eläimet kuuluvat luontoon ja jos kuolo ne siellä korjaa, niin näin on tarkoitettu. Aikuinen minäni myös vastustaa äärimmäisyyksiin vietyä koti- ja lemmikkieläinten rescuetoimintaa.
+++++
En näe mitään järkeä siinä, että aivan henkitoreissaan olevia katukoiria pelastetaan jostain sillan alta. Tarkoitan nyt koiria, no, samalla myös kissoja ja hevosiakin, joilla on niin vakavia fyysisiä tai henkisiä vammoja, että ne eivät koskaan parane niistä täysin. Tai jos paranevat, niin paraneminen vie kuukausia tai vuosia aikaa.
+++++
Tällaiset katukoirat tai -kissat ovat pahimmassa tapauksessa eläneet koko ikänsä villeinä. Niin villeinä, että ne ovat rinnastettavissa villieläimiin. Yhtäkkiä niiden pitäisi kestää se, että ihminen käsittelee niitä ja tekee niille hoitotoimenpiteitä, jotka ovat kivuliaita ja pelottavia, vaikkakin hyvää tarkoittavia.
Sitten nämä pistetään lentokoneeseen, koska joku jossain kaukaisessa Suomessa on halunnut pelastaa eläimen. Ei lentomatka vielä mitään, mutta tervetuloa Suomeen, uuden vieraan ihmisen luo, täysin vieraaseen ilmastoon ja elämään, jossa entisen villin ja vapaan oletetaan käyttäytyvän kuin suomalainen kotikoira.
+++++
Näissä tarinoissa on onnellisiakin loppuja. Mutta onnellista loppua ja eläimen sopeutumista voi edeltää hirveän pitkä, kivulias ja stressaava ajanjakso. Minä en tiedä onko oikein laittaa eläin kestämään sellaista vain siksi, että joku haluaa rakastaa sen ehjäksi. Onko se äärettömän hyväsydämistä, vai onko se itsekästä?
+++++
”Koska muuten se olisi jouduttu lopettamaan” ei mielestäni ole kypsä argumentti minkään eläimen ottamiselle. Virolaisen katukoiran voisi olla parempi nukahtaa rauhalliseen uneen kotimaassaan.
Suomessa lopetetaan paljon terveitä ja ihmiseen tottuneita lemmikkieläimiä vuosittain siksi, ettei niille löydy uusia koteja. ”Otin naapurin pystykorvan, kun eivät enää jaksaneet pitää siitä huolta” ei ole yhtään niin eläinrakkaan kuuloista kuin ”minulla on liettualainen katukoira, jolta puuttuu toinen takajalka”. Tuntuu, että eläinrakkauden mittari on se, miten huonosta jamasta eläin on onnistuttu vielä puhaltamaan henkiin.
+++++
Minusta se ei välttämättä ole oikea mittari. Se liettualainen saattaa olla pelastettuna yhtä onnellinen kuin räkättirastas leikkimökissä tai delfiini Näsijärvessä. Rakkaus ja hyvä tahto ei aina riitä.
