Vastahan oli kevät

Kesällä teinit pääsivät kovasti ripille. Nyt syksyllä on alkanut lapsilla ensimmäistä kertaa päivähoito, eskari, alakoulu ja yläkoulu. Kaikkien näiden tapahtumien yllä tuntuu varsinkin sosiaalisessa mediassa leijuvan kysymys: Mihin tämä aika oikein menee?
Kysymys esitetään useimmiten haikean surkuttelevaan sävyyn, ja siihen liitetään toteamus, että vastahan tuo syntyi ja muistan kuin eilisen kun se vielä konttasi. Ne ovat vain hetken pieniä ja sitä aikaa ei saa koskaan takaisin.
Minä olen valtavan onnellinen siitä, että lapset ovat pieniä vain kerran. Kun heitän viimeisen huolella pureskellun nokkamukin roskikseen, se on siinä. Kun imuroin viimeisen hamahelmen yläkerran porrastasanteelta, se on siinä. Kun pakkaan viimeisen kerran nimikoituja kuravaatteita päivähoitoreppuun, ne on pakattu viimeisen kerran. Helpotuksen huokaus, kiitti ja hei.
Ne ajat eivät koskaan palaa. Minusta on vähän itsekästäkin toivoa, että ne ajat tulisivat takaisin. Kyllä sitä rippikoululaista varmaan vähän ahdistaisi joutua takaisin vaippoihin ja syöttötuoliin. Lapset eivät haikaile taantuvansa taaperoiksi, ne haluavat kasvaa isoiksi ja tehdä isojen juttuja. Miksi jotkut haluaisivat pitää lapsensa hiekkalaatikolla armeijaikään asti?
Lasten kuuluu kasvaa isoiksi ja kun ne kasvavat, se on iloinen asia. Ei sitä tarvitse surkutella. Jos ei saa vaipanvaihdosta millään tarpeekseen, niin ainahan voi mennä päiväkotiin töihin.
Ajauduin sivuraiteille. Sitähän minä alun perin aloin ihmettelemään, että mihin kaikkien ihmisten aika sitten niin mystisesti katoaa. Olenko minä ainoa, joka huomaa ajan kulun, kun en minä yhtään ihmettele, että mihin kaikki 23 vuotta on kadonnut sen jälkeen kun pääsin itse ripille? Minusta ei todellakaan tunnu kuin se olisi tapahtunut eilen, eikä ihan toissapäivänäkään. Ripillepääsyni jälkeen on tapahtunut niin paljon asioita, että siitä voisi olla jo 40 vuottakin.
Joku sanoo aina syksyllä, että mihin se kesä oikein meni, kun vasta äsken oli kevät. Minä mietin siinä kohtaa, että herttinen sentään, onko siitä vasta kolme kuukautta kun hevoset päästettiin kesälaitumelle. Tuntuu, että siitä on ikuisuus.
Olenko minä ainoa, jonka mielestä aika ei mene hämmästyttävän nopeasti? Se menee sellaista vauhtia, kun minä olen sen olettanutkin menevän. Joskus jopa vähän hitaammin. Enkä nyt tarkoita sitä, että minulla kävisi aika pitkäksi omassa elämässäni, mutta useammin huomaan ihmetteleväni, että onko siitä vasta vuosi aikaa, kuin että joko se vuosi meni.
Ja vielä kerran usein kysyttyyn kysymykseen ”Mihin tämä aika oikein menee?”.
Vastaus 1, konkreettinen: No se aikahan menee juuri siihen, mitä sinä kulloinkin teet. Kai sinä tiedät mihin sinä aikaasi käytät, niin miksi sinä tuollaista kyselet? Mistä minä tiedän mihin sinun aikasi menee. Minun aikani menee Emmerdalen katseluun, pyykin pesemiseen ja hevosella ajamiseen.
Vastaus 2, filosofinen: Aika ei mene minnekään. Se ei varastoidu, se katoaa. Menneisyyttä ei ole oikeasti olemassa. Se hetki kun luit edellisen lauseen, on nyt mennyt ja olemassa enää sinun ajatuksissasi. Hassua, eikö? Meidän perässämme vaanii koko ajan musta aukko, joka nielee jokaisen eletyn hetken. Se on ihan sinun päästäsi kiinni, mitä menneisyydestä kannat tähän hetkeen mukanasi ja minkä kaiken annat pudota tuonne aukkoon. Voit tietyllä tavalla rakentaa itse oman menneisyytesi.
Muita vastauksia minulla ei ole. Mutta on minulla vielä yksi havainto: Kun somessa ilmoitetaan, että nyt juhlitaan meidän 20-vuotishääpäivää, niin siihen kukaan ei liitä kysymystä, että mihin tämä aika on oikein mennyt. Tuntuvatko aviovuodet automaattisesti pitkiltä?