”Mindfulness tarkoittaa tietoista läsnäoloa ja tietoisuutta mielen tuottamista kokemuksista ja tulkinnoista; mielen tyynnyttämistä ja kehon omien kokemusten uteliasta ja hyväksyvää havainnointia; oman olon kuuntelemista.” (Wikipedia)
”Murehdimme helposti menneitä ja huolehdimme tulevasta sen sijaan, että eläisimme pelkästään tätä hetkeä… Tietoisuus- ja läsnäolotaidoilla tarkoitetaan keskittymistä kulloinkin meneillään olevan hetken kokemiseen, havainnointiin ja hyväksymiseen.” (Suomen Mielenterveysseura)
Tämän kerrotaan olevan harjoittelemisen arvoinen asia. Yritin talvella aikuisten värityskirjan avulla. Luulin, että tyyneys lisääntyy sitä mukaa, kun värikynän kärki kuluu. Siinä ehti kuitenkin miettiä kaikenlaista, väritellessään. Lisäksi ärsytti, kun se kuva oli jotenkin epäloogisesti piirretty, eikä siitä saanut väritettyä symmetrisesti. Lapset saavat värittä kirjan loppuun, koska minua värittäminen alkoi hidastempoisuudessaan pitkästyttää.
Kesäharjoitteena päätin kokeilla marjastusta. Siinä mieli lepää, sanotaan, vaikka selkä valittaa.
Karjalainen nainen on sellainen, että sen suun saa ehkä joskus hetkeksi suljettua, mutta ajatuksia ei pysäytä mikään. Mindfulness mansikkametsässä menikin jotakuinkin näin:
”Kyllä metsämansikka on sitten täydellinen marja. Tulee ihan lapsuuden kesät mieleen. Nyt minä keskityn tuohon makuun ja tähän täydelliseen hetkeen aurinkoisella kalliolla. Piru, olipa kitkerä. Olikohan se raaka? Olenkohan minä kerännyt paljonkin noin raakoja mansikoita? Onko auringon kypsyttämä mansikka makeampi kuin ruohikon seassa valmistunut? Jos, niin miksi? Kemiallinen kaava?
Marjaämpärissä haisee lutikka. Hittoako ne täällä piereskelevät? Mahtaako yksi lutikka pilata koko ämpärillisen mansikoita? Ei kai, jos hajun antaa haihtua rauhassa. Miltä sellainen lutikka edes mahtaa näyttää? Ainoa minkä tunnistan, on haju. Ämpärissä ryömii joku kullan värinen kuoriainen. Olisiko kultalutikka? Ässävikahuumorivitsi, hih hih hih.
Tuolla kallion kupeessa on varmaan tolkuttomia määriä mansikoita. Oli ainakin silloin, kun olin lapsi. Jos lähtisin sinne päin. Paitsi, että tuossa jalkojen juuressahan noita on ihan punaisenaan. Miksi aina pitää katsoa kauas, luulla, että siellä on kaikki paremmin, kun se suurin onni voi olla juuri tässä? Niin joo, se mindfulness. Sitä vartenhan täällä ollaan. Tähän pysähdyn.
Keskityn tämän hetken kokemiseen. Nokkoset on polttaneet molemmat jalat. Voisikohan nokkosen kaupallistaa? Viljelisi sitä hehtaaritolkulla, keräisi myrkyn talteen ja valmistaisi siitä jotain turvoketta? Luomubotoxia? Ehkä botoxia käyttävät ihmiset eivät juuri välitä luomusta. Huono idea, ei jatkoon.
Aurinko paistaa. Olisi pitänyt laittaa aurinkorasvaa. Sitä hyvää aurinkorasvaa pitäisi tilata lisää. Vai paistaakohan tänä kesänä enää niin paljon aurinko? Kai se säilyy ensi kesäänkin jos sitä nyt tilaa? Kosmetiikka ei säily niin hyvin kuin ihmiset luulee. Siitä oli lehdessä juttua. Luomiväri menee vuodessa huonoksi. Minun luomivärini täyttää kohta kahdeksan. Pitäisi heittää se pois. Pitäisi siivota kotona vessan kaapit ja heittää kaikki vanhaksi mennyt pois.
Saman voisi tehdä keittiön kaapeille. Jos niitä jauhopusseja saisi vähemmälle ylälaatikoista niin sinne mahtuisi muropaketit. Ne olisi sitten kätevämmin siinä niin että lapset ylettää niihin. Yläkaappiin jäisi sitten tilaa. Mitähän sinne laittaisi?
Paarma puree selästä. Onpas minulla paljon mansikoita ämpärissä. Missä minä muuten edes olen? En ainakaan meneillään olevassa hetkessä. Jos osaan täältä kotiin niin ilmoittaudun mindfulnesskurssille. Pyydän, että pysäyttäkää minun pääni.”
