Entistä asuntilalaista Moona Bäckiä ei hetkauta seisoa laukkaavan hevosen selässä yhdellä jalalla ilman kypärää – päinvastoin. Notkea tyttö ponkaisee alas voltillakin, vaikka yläilmoista matkaa maankamaralle voi olla jopa kolme metriä.
13-vuotias Moona Bäck harrastaa hevosurheilua mutta ei mitään perinteistä lajia, kuten ratsastusta tai raviurheilua. Hän nimittäin vikeltää.
– Usein minulta kysytään, että mikä ihmeen vipellys, kun kerron harrastuksestani. Suomessa meitä vikeltäjiä on 200–300 harrastajaa, kun Saksassa laji on ehkä yhtä suosittu kuin ratsastus, Bäck tietää.
Vikellys on voimistelua ja akrobatiaa liikkuvan hevosen selässä. Bäckillä on ratsastus- ja telinevoimistelutausta, joka ajoi hänet vuonna 2013 vikellyksen pariin.
Lajissa ei käytetä suojavälineitä, kuten kypärää, vaan vikeltäjä temppuilee hevosen selässä apuvälineinään kahvat, jotka on kiinnitetty hevosen vatsan ympäri menevään vyöhön. Harrastus näyttää hurjalta ja vähän vaaralliseltakin, sillä hevosen säkäkorkeus voi olla melkein 180 senttimetriä.
13-vuotias on kuitenkin sitä mieltä, ettei vikellyksessä tapahdu usein vakavia tapaturmia.
– Ei se ole kyllä yhtään vaarallinen laji muihin verrattuna. Vikeltäjä voi aina hypätä pois hevosen selästä, jos jokin menee pieleen. Esimerkiksi ratsastuksessa jalat ovat kiinni jalustimissa, jotka voivat olla riski hevosen selästä tippuessa, kerran hiusmurtuman pohjeluuhunsa vikeltäessä saanut Bäck perustelee lajinsa vaarattomuutta.
Voltilla alas kesken vauhdin
Vikeltämisessä hevosen selässä tehtävät liikkeet harjoitellaan ensiksi voimistelukäyttöön tehdyn pukin päällä. Kun liikkeet ovat hallussa, kokeillaan niitä hevosen selässä.
Vikeltäminen vaatii pitkäjänteisyyttä paitsi vikeltäjältä myös hevoselta.
– Hevosen selässä tehdään erilaisia istuntoja, seisontoja, jalkojen heittoja, kuperkeikkoja, kärrynpyöriä, käsillä seisontaa ja vaikka voltteja. Hevosen pitää olla siis massiivinen, että se jaksaa kannatella vikeltäjää. Ihanteellinen vikellyshevonen on myös rauhallinen ja ihmisystävällinen, 13-vuotias kertoo.
Bäck vikeltää yhdessä työparinsa Al Capone IV:n eli Kaapon kanssa. Kaksikon kehitys on jo niin pitkällä, että Bäck uskaltaa tulla Kaapon selästä alas takaperinvoltillakin – tietysti kesken hevosen laukan ja ilman, että hevonen häiriintyy liikkeestä millään lailla.
– Maajoukkuevalmentajani sanoi joskus, että hevonen on minun tanssiparini. Se on mielestäni hyvin sanottu, sillä vikeltäjän pitää osata myötäillä hevosen liikkeitä, Bäck miettii.
Moona Bäckin äiti Maria Bäck osallistuu tyttärensä harrastukseen juoksuttajan roolissa. Vikellyksessä juoksuttaja pitää hevosta juoksutusliinan päässä ja ohjailee eläimen liikkeitä raipalla, jotta askellaji ja tempo pysyvät oikeanlaisina.
– Tempon muutos voi aiheuttaa sen, että vikeltäjän on vaikea pysyä hevosen selässä. Äitinä ja vanhempana vastuuni vikeltäjien juoksuttajana on käsinkosketeltavaa, hän pohtii.
Vikellystä tukee koko perhe
Äidin juoksuttajan roolin lisäksi vanhemmat ovat satsanneet tyttäriensä Moonan ja Saagan vikellysharrastukseen paljon.
Asuntilalaiset muuttivat kesäkuussa Tampereen Nekalaan, sillä Moona hyväksyttiin syksyllä alkavalle sirkuspainotteiselle linjalle Norssin yläasteelle.
Uuden kodin vieressä sijaitsee myös Sorin sirkus, jossa Moona harrastaa sirkusta laajan oppimäärän mukaisesti. Sirkus tukee monipuolisuudellaan vikellystä, joka on Moonalle ykkösjuttu.
– Laskimme, että muuton ansiosta treenimatkoihin kuluva matkustusaika lyhenee yli kymmenellä tunnilla viikossa, Maria Bäck sanoo.
Tällä hetkellä Moona Bäck treenaa vikellystä Kangasalla ja Niihamassa yhteensä kuusi tuntia viikossa ja sen päälle vielä 7,5 tuntia sirkusta.
Syksyllä hän jatkaa treenaamista sirkuksessa päälajinaan käsilläseisonta ja notkeus, sivulajinaan ilma-akrobatia.
Kova treenimotivaatio on tuottanut tulosta, sillä tyttö on ollut mukana vikellyksen maajoukkueessa jo puolen vuoden ajan. Haastatteluhetkellä hän odotti lähtöä Ruotsin Flyingeen, johon hän oli menossa kilpailemaan lasten yksinvikellyksessä. 13-vuotias suhtautui mittelöön tosissaan muttei ottanut paineita sijoittumisestaan.
– Voi olla, että kilpailussa on todella lahjakkaita vikeltäjiä, sillä joillakuilla on mahdollisuus harrastaa lajia vaikka joka päivä. Suurissa vikellysmaissa on ihan mahdollista, että harrastajan takapihalla sijaitsee oma hevostalli, hän pohti ensimmäisiä ulkomaan kisojaan.
