Tuli yksi lapsuuden pelko mieleen tuossa suomalaisessa kesäsäässä autoillessani. Vettä tuli niin paljon, että pyyhkijät olivat täysillä, enkä silti nähnyt eteeni. Mietin, että tuleeko vettä nyt niin paljon kuin taivaalta kerralla mahtuu tulemaan.
Sitten muistin, miten lapsena pelkäsin kovalla sateella, että vesi lakkaa tulemasta pisaroina ja tippuu päällemme yhtenä massana, joka hetkessä hukuttaa kaiken. Yhtenäinen vesipaasi jatkuu pilviin asti. Maailma muuttuu kuin jättimäiseksi akvaarioksi eikä kukaan pelastu. Paitsi tietysti kalat.
Syytän tästä seurakunnan päiväkerhoa ja vedenpaisumustarinaa. Lapsen mielikuvitus ei ole yksiselitteisesti hyvä asia, jos sitä ruokitaan liian dramaattisella aineistolla. Nooan arkin pitäisi olla vähintään K-12.
Jos ajoimme autolla johonkin, ja vastaantulijoita oli enemmän kuin samaan suuntaan menijöitä, pelkäsin, että siellä, mihin olemme menossa, on sattunut jotain kamalaa. Jotain kamalaa, mistä me emme tienneet mitään, koska isä kuunteli väärää radiokanavaa. Oikealla kanavalla olisi varoitettu siitä kamalasta.
Tästä syytän Tsernobylia ja sitä, ettei kukaan osannut selittää ydinlaskeumaa niin, että alle kymmenvuotias olisi ymmärtänyt. Kuvittelin, ja melkein näinkin, miten keltainen ydinlaskeumapilvi ajoi vastaantulevaa autoletkaa takaa. Me vain ajoimme kohti varmaa tuhoa ja radiossa soi Kymmenen tikkua laudalla.
Nykyään vastaavassa tilanteessa pelkään, että edessä päin on poliisin tehoratsia ja minulla on autosta verot maksamatta.
Lapsena pelkäsin myös, että yöllä kun nukun, henkitorveni irtoaa keuhkostani. En tiennyt, että keuhkoja ja keuhkoputkia on kaksi, vaan luulin, että kaikki on yhden liitoksen varassa. Ja että kun käännän kylkeä, henkitorveni plopsahtaa pois keuhkosta kuin pilli hampurilaisravintolan kansimukista. Hengitän, mutta ilma ei menee keuhkoihin vaan haukon sitä vatsaontelooni tuhoisin seurauksin.
En tiedä ketä syyttäisin tästä. Suosittelen kuitenkin kaikkia vanhempia kertomaan lapsilleen perusasiat ihmisen hengityselimistöstä jo ennen esikoulua.
Joskus, kun mummo oli meillä hoitamassa minua ja nukkui kanssani samassa huoneessa, pelkäsin koko yön, että se kuolee. Kuuntelin katkonaista kuorsausta, ja olin valmiina elvyttämään, jos hengitys ei jatkukaan. Hengitys jatkui, itseasiassa vielä parikymmentä vuotta sen jälkeenkin, mutta minä en juurikaan nukkunut. Ajattelin vaan, miten kammottavaa ja epäreilua se on, jos mummo on tullut meille kuolemaan.
Minulle oli sanottu, että mummon isä ”nukkui pois”. Hän meni illalla nukkumaan, eikä aamulla herännyt. Älkää kuvailko kenenkään poismenoa lapselle noin. Se kuulostaa kauniilta ja kivuttomalta, mutta se kuulostaa samalla siltä, että nukkuminen lisää kuoleman riskiä merkittävästi. Ja minähän pelkäsin nukkumista jo tuon henkitorveni takia ihan tarpeeksi.
Totta kai pelkäsin myös Sijaltaista rukouksesta ”…jos Sijaltainen nousisi, taivaaseen ota luoksesi”. Sijaltaisen nousemisen lisäksi pidin todennäköisenä sitä, että kasvihuoneilmiö tuhoaa ihmiskunnan ennen kuin ehdin täyttää kaksikymmentä.
En puhunut peloistani aikuisille. Tiesin aikuisten pitävän niitä ”hassuina”. Se, etteivät aikuiset olisi huolestuneet peloistani, ei huojentanut minua. Päinvastoin, säälin heitä hieman, pahaa aavistamattomia typeryksiä, jotka murehtivat kaikesta turhasta, vaikka maailmanloppu oli aivan nurkan takana.
Näin jälkeenpäin ajateltuna olen ollut melko neuroottinen lapsi. Tai sitten tuo oli vain lapsen keskiverto pelkomäärä kahdeksankymmentäluvulla. Jos lapsi kehitti päähänsä tuollaisia tuomiopäivän ajatuksia aikana, jolloin televisiossa näkyi kaksi kanavaa ja radiossa kuului yhtä monta, niin mitä kaikkea lapset nykyään keksivätkään pelätä? Jos minä sain painajaisia seurakunnan päiväkerhosta, niin mitä Digimonit ja Kardashianit olisivat tehneet minulle?
Vai onko informaatiotulvasta sittenkin enemmän hyötyä kuin haittaa? Onko nykylasten pelastus se, että he osaavat kuusivuotiaana googlettaa?
Arvoisa isä, parahin äiti. Jos koneesi hakuhistoriasta yllättäen löytyy lapsesi jäljiltä sanat ”henkitorvi”, ”ydinlaskeuma” ja ”vedenpaisumus”, ole tyytyväinen. Tieto ei aina lisää tuskaa. Mielikuvitus tarvitsee vastavoimansa.
Kommentointi on suljettu.