Kurulaisharrastaja toivoo näyttelynsä olevan katsojalle tämän sisintä heijasteleva peili. – Etteivät taulut olisi mykkiä kuvia vaan antaisivat jotain.
Värien villi leikki tulvahtaa silmiin Kurun kirjaston lehtilukusalissa.
On synkkää hahmoa, kirkkaan vihreää hevosta. Lapsenomaisen ilotellen sudittuja kasvoja.
Näyt ovat pelkistävin ja vauhdikkain vedoin maalattuja. Vaikutelmiltaan ne ovat surrealistisia, mielikuvituksellisia ja ekspressionistisia, kovin tunnepitoisen oloisia.
Kuvat ovat peräisin kurulaisen harrastajamaalarin Kaisa Hakolan pensseleistä, ja nyt ne tarjoavat väriruiskeen kirjastovieraille otsikolla Puhuvia peilikuvia.
Peilejä sisimpään
Otsake tarkoittaa, että katsoja voi peilata töistä itseään: kokemuksiaan, tunteitaan, asenteitaan.
– Nähdä taulussa jotain omaa, heijastuksia sisimpään, samaistua.
Samaistuminen voi Hakolan mielestä olla tuomitsemistakin.
– Ehkä omassa sisimmässä voi olla myös negatiivisia tuntemuksia. Kaikki tunteet ovat sallittuja.
Nyökkääpä hän sillekin, jos katsoja tuomitsee kuvan, koska pitää sitä sisimpänsä vastaisena.
Se, millaiseen pureskeluun heijastukset johtavat, riippuu Hakolan mielestä katsojasta.
– Jokainen voi edetä omien lähtökohtiensa mukaan. Jotkut tulevat fiilistelemään, ja jollekulle katsominen voi olla hyvin syvällistä.
Näyttelyn taulut ovat Hakolalle itselleenkin peilikuvia, eivät kuitenkaan selviä ja suoria.
– Eivät taulut tyhjästä tule. Niihin liittyy paljon henkilökohtaista, mutta ne eivät ole suoraviivaisia niin kuin päivän uutiset. Ne voivat tulla alitajunnasta hyvinkin kaukaa.
Töistä heijastuvat esimerkiksi lapsuus, uskomukset, suhde uskontoon, rajojen ylittäminen ja mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen sekä toisesta ihmisestä hyötyminen. Töiden Hakolassa herättämä tunnekirjo on laaja kepeästä mystiseen ja vääryyden kokemuksia uhkuvaan.
Jälkikäteen symbolista
Hakola toivoo yleensäkin töidensä herättävän jotain vuoropuhelua. Mutta sen tarkemmin hän ei ole määritellyt tarkoitusperiään tai toiveitaan.
– Minulle on aika rohkeaa tuoda taulut esille. Olen vasta siinä kohdassa, pari vuotta intensiivisesti maalannut harrastaja tuumii.
Syynä on sekin, että työt kumpuavat taiteilijasta itsestään. Hän jättää tulkinnan sitten taas katsojasta kumpuavaksi. Itselleenkään hän ei suunnittele suuntaviivoja.
– Otan pensselin, verryttelen ja ajattelen: ”Jos tämän viivan vedän näin, mitä siitä voisi syntyä.” Se on sellaista ongelmanratkaisua.
Niinpä taiteen tekeminen on Hakolalle itselleen kyllä symbolista ajattelua mutta ei etukäteen analysoitua pohdintaa vaan jälkikäteen paljastavaa.
– Prosessi on irrationaalinen. Mutta silti töistä tulee kuvia kokemuksistani, tarinoita. Kun katson niitä, näen, että niissähän on symboliikkaa.
