Ehkei runous kaikkiin kovaa kolahdakaan, mutta harhaluulojen takia sitä kartetaan usein ihan turhaankin. Runoja löytyy moneen makuun. Tänään vietetään Eino Leinon ja runon ja suven päivää.
Vaikeaa, kauhtunutta, hienostelevaa. Ei jää yhteen tai kahteen kertaan, että törmää tällaisiin mielikuviin runoudesta.
Niitä on kohdannut myös entinen äidinkielen opettaja ja runojen suurkuluttaja Erkki Korpiaho.
– Jos jotain vein luokkaan, reaktio oli sellainen pelko, hän sanoo ja kertoo tavanneensa aikuisiltakin runoja vierastavia kommentteja.
Tutulta kuulostaa pääkirjasto Leijan johtavasta informaatikosta Outi Kytömäestäkin. Esimerkiksi kun ummikko kysyy neuvoa löytääkseen värssyn pätkän juhlatilaisuuteen, suusta kuuluu toteamus ”kun en minä niistä mitään ymmärrä”.
– Puheessa kuuluu sellainen sävy kuin runot olisivat jotenkin hienojen ihmisten juttu.
Lainausmarginaalissa
Runojen väistely näkyy myös kirjastotilastoissa, ja kaipa tämäkin kielii asenteista. Vain 2,2 prosenttia Leijan aikuisten osaston kaunokirjalainoista ja 1,1 prosenttia lasten puolen kaunolainoista on tänä vuonna ollut runoudeksi luokiteltujen kirjojen saralta.
– Se on aika vähän, Korpiaho hymähtää.
Runojen lainaus on hyvin naisvaltaista: 80 prosenttia runolainoista on tehty naisten korteilla. Tosin muunkin kaunokirjallisuuden osalta naisten prosenttiluku on suuri: 74. Ja toki nainen on voinut lainata kirjoja muillekin kuin itselleen. Ehkäpä luku silti antaa osviittaa.
Vaisun suosion lomassa on kuitenkin runointoilijoitakin, kuten Korpiaho. Eläkkeellä runojen pauloihin yhä enemmän ujunut mies lainaa nykyisin enemmän runoutta kuin proosaa. Kytömäki arvioi hänen olevan Leijan aktiivisin runoahmatti.
Korpiahon kaltaiset suurkuluttajat ovat harvassa. Näkyvimpiä ovat ne, jotka tarvitsevat runoja johonkin satunnaiseen käytännön tarpeeseen ja nykäisevät henkilökuntaa hihasta. Kytömäki arvioi, ettei suurin osa lainoista kuitenkaan kerry heiltä. Eniten lainoja karttunee niiltä, jotka lainaavat silloin tällöin muiden kirjojen seassa muutaman runo-opuksen.
Lainatuimpien runokirjojen kärjessä on tukku lasten kirjoja, sillä vesselien kokoelmasta piirtyvät esiin tiheään lainatut suosikit. Aikuisten runolainat taas hajaantuvat enemmän eri teosten kesken ja esiin nousee pikemmin tiettyjä ryhmiä: julkkisten kirjat, muoti-ilmiöiksi puhjenneet teokset, paikallisten runoilijoiden tekstit ja klassikot.
Sittenkin lähestyttävää
Niin Kytömäestä kuin Korpiahosta parkkiintuneet mielikuvat osuvat vallan harhaan.
He selittävät stereotypioiden sitkeyttä sillä, ettei tajuta eikä kunnolla markkinoida, kuinka laaja runouden kirjo on. Runoutta kun oikeasti on monenlaista lyhyestä pitkään, monimutkaisesta simppeliin, vakavasta kepeään, hartaasta humoristiseen ja jopa roisiin… Siinä kuin proosaakin.
– On käsitys, että runous on kukkahattutätien juttu, vaikka meillä on esimerkiksi Lauri Viitaa ja Yrjö Jylhää, tällaisia maskuliinisia tyyppejä, Korpiaho sanoo.
Kaksikko mainitsee syyksi myös laiskuuden. Kun runoutta pelätään vaikeaksi tai muuten puoleensa vetämättömäksi, siihen ei viitsitä edes kurkistaa. Ja koska omintakeinen runokieli toki vaatii keskittymistä ja on joskus hankalaakin, ei jakseta paria riviä enempää. Jos kuitenkin jatkaisi, luku saattaisikin alkaa luistaa.
Runouden juju on kaksikon mukaan ensinnäkin tiiviydessä. Tärkeitä asioita on onnistuttu kiteyttämään nasevaksi puristeeksi. Myös runokieli tarjoaa ilon pilkettä.
– Äännemaalailuthan voivat olla todella kauniita, Korpiaho poimii esimerkin.
Hän ynnää joukkoon kielileikittelyn ja Kytömäki taas kielellisen kuvailevuuden:
– Esimerkiksi vilkasta tapahtumaa voidaan kuvata rytmillä.
Runous on myös mahdollisuuksien maailma: tulkinnalle ja yllätyksille on tilaa, eikä runoa tarvitse ymmärtää yhdellä tavalla oikein. Joskus tosin runo ohjaa melko selvästi johonkin tulkintaan, mutta silloin taas idean oivaltaminen ja ilmaisun kertakaikkisen tyhjentävä osuvuus tuottavat riemua.
Jos runouteen siis haluaa sittenkin kurkistaa, siitä voi saada paljon mielihyvää.
– Mielenliikettä, sellaista ajatusta ”hyvänen aika, noinhan se menee, miten tuo osasi sanoa noin!” Voi huomata pitävänsä runoudesta ja jopa tarvitsevansa sitä, Kytömäki hymyilee.
