Ylöjärvellä kaksivuotiaasta parikymppiseksi asuneen Panu Jaskarin elämä on suikertanut pikkukaupungista isoille kylille, ja käsi on hamunnut liidun lisäksi näppäimistöä. Niinpä opettajamiehestä tuli esikoiskirjailija.
Aina jotain taiteellista harrastaneelle Panu Jaskarille ilmaisullinen askarointi on tapa puida asioita, jotka eivät ole järjellä ajateltavissa.
– Se on tunne-elämän ajatusleikkiä, sellaista legopalikoiden järjestelyä pään sisällä.
Vaikka aikanaan kuvis oli pääjuttu ja jossain vaiheessa räppi vei mennessään, on proosa sittenkin ollut Jaskarille aina erityisen läheinen taiteen muoto, eritoten luettuna mutta kirjoiteltunakin.
– Siitä olen saanut eniten irti. Ja ehkä minulla on luontaista lahjakkuutta eniten tekstien kanssa. Niistä minulla on jonkin näköinen intuitiivinen ymmärrys.
Nyt tuo kiinnostus on johtanut siihen asti, että mies pitelee käsissään esikoisromaaniaan Välituntivalvoja.
Kynän kyytiin Kaliforniassa
Tilaisuus esikoisopuksen naputteluun urkeni Kaliforniassa. Sinne maailman kolkkaan Ylöjärvellä lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneen ja sittemmin Jyväskylään ja Helsinkiin muuttaneen miehen vei vaimon akateeminen ura.
– Hän on ollut vuoden mittaisilla tutkijavaihtokomennuksilla.
Kahdesta reissusta ensimmäisellä, vuosina 2009–2010, Jaskari tarvitsi päiviinsä täytettä, joten oli hyvä tarttua haaveeseen kirjoittaa kirja. Aihekin oli jo pyörinyt mielessä, joten kirjoitusrattaita ei tarvinnut paljoa rasvailla.
– Matka oli sysäys, jonka myötä kirjoittaminen järjestyi luonnostaan.
Kirja syntyi pääosin Kalifornia-vuoden aikana, mutta sen jälkeen Jaskari vielä muokkaili ja pyöritteli sitä. Puolisentoista vuotta sitten hän vihdoin tarjosi sitä kustannusväelle, ja toisen Kalifornian-reissun aikana lohkesi sopimus.
Näitä seikkailuja edeltänyt lähtöruutu Ylöjärvi merkitsee Jaskarille yhä paljon. Konkreettisesti se on sukulointikohde, sillä vanhemmat, appivanhemmat ja sisko asuvat täällä tai lähistöllä. Tunnetasolla se on muistojen täyteinen paikka.
– Jos jostain olen kotoisin, niin täältä.
Ylöjärvi jopa mainitaan esikoisteoksen takakannessa, tosin vain taustafaktana, ei kirjaan liittyvänä seikkana. Mutta tulevaisuudessa muistojen sija pulpahtanee kirjan sivuillekin.
– Seuraava kirja, jota teen, sijoittuu jokseenkin Ylöjärveä muistuttavaan paikkaan. Siinä on nuoruuden ja nykyhetken vertailua. Olen siis viime aikoina miettinyt Ylöjärveä entistä enemmän.
Ihmisen tutkailua, ei agendaa
Välituntivalvoja sijoittuu, kuten nimikin jo vihjaa, koulumaailmaan. Aihepiiriin mies sai kimmokkeen opettajan ammatistaan, mutta tämä ei ollut kirjoittamisen syy eikä toisaalta aiheen etsinnän seuraus vaan jotain niiden väliltä: kun kirjoittaminen oli jo kolkutellut mielessä ja toisaalta työ tuotti mieleen rutkasti jäsenneltävää, nämä kaksi asiaa kohtasivat.
– Esikoiskirjoittajan oli myös helpompi kirjoittaa sellaisesta, mistä tietää, kuin muusta. Aiheestani minulla oli sanottavaa.
Kirjallaan mies ei kuitenkaan ota kantaa hyvin tuntemaansa aiheeseen. Teos on pikemmin inhimillinen kertomus ”yrityksestä hallita tilanteita ja olla vastuussa asioista, joita ei oikeastaan voi täysin kontrolloida, sekä siitä, kuinka ihmiset voivat toimia väärin, vaikkeivät olisi pahoja”.
Mies nimittäin toteaa, että jos hänellä olisi jokin jäsennelty tavoite tai viesti, olisi tiede tai vaikka päätöksenteko parempi työkalu kuin taide, jossa aina jää varaa tulkinnalle ja jonka vaikutusta ei voi johonkin selkeään määränpäähän asti kontrolloida.
– Kirjassa on enemmänkin kyse siitä, että ei ymmärrä jotain tai yrittää päästä kohti ymmärrystä.
Näkyvää jälkeä opettajuuden rinnalla
Koulutyön oheen kirjoittaminen tuo Jaskarille paitsi itsen ja tunteiden tutkailua suovan varaventtiiliin myös tilaisuuden tehdä jotain, josta syntyy konkreettinen lopputuotos.
– Opettajan työssä prosessit ovat pitkiä ja on vaikeaa vaikkapa nähdä, mikä johtuu minun toiminnastani, hän vertaa ja selittää aikuisenkin kaipaavan rakentelua siinä kuin palikoita kasaileva lapsi.
– Voi todeta: ”Minä nyt tein tämmöisen.”
Opettajan työ jatkuu silti vastakin kirjoittamisen rinnalla, sillä pian hoitovapaalta töihin palaavan miehen näköpiirissä ei ainakaan vielä siinnä leivän pöytään tuovaa kirjailijuutta.
– Ja voihan olla, että jos vain kirjoittaisin, opettajan työtä rupeaisi kaipaamaan.
