Timo Parvelan ja Kari Väänäsen kirjoittamaan tv-sarjaan perustuva näytelmä sai ensi-iltansa perjantaina Pyynikin kesäteatterissa. Alun perin Kemijärven maisemiin sytytetyt tulet loimottavat nyt Pyhäjärven kupeella. Olli-Matti Oinosen sovittaman ja ohjaaman näytelmän keskiössä on vanhemman konstaapelin Rauni Väänäsen paluu kotiseudulle.
Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät tiedä Taivaan tulista juurikaan mitään. Valtaosa nauhoituksista odottaa yhä katsomista. Moni vastusti tv-sarjan lopettamista neljännen tuotantokauden jälkeen, joten ei ihme, että lipunmyynti Pyynikillä käy vilkkaana.
Suurin odotuksin istuuduin siis katsomon pyöritettäväksi.
Ohjaaja Olli-Matti Oinonen nautiskelee näyttämöstä. Katsomossa pyörähdetään tilanteesta toiseen elokuvamaisin leikkauksin, useimmiten vielä jonkun kulkupelin renkaanjäljillä. Ja niitä riittää: mönkijöistä pyörillä mönkiviin Muukkosen veljeksiin.
Marjatta Kuivaston lavastamat tapahtumapaikat eivät nimikylttejä kaipaa. Kaikki tarvittava on elävästi silmiemme edessä. Palaneen varaston ilmestyminen tuosta vain ehjän rakennuksen tilalle aiheuttaa ihastunutta epäilyä silmänkääntötempusta.
Roope Mäenpään kokoama karaokemusiikki vie taatusti monen mietteet Lapin suosittuihin bilepaikkoihin. Paras musiikki säästetään kuitenkin viimeiseksi.
Halattava isäpappa
Olli-Matti Oinonen palasi sovituksessaan sarjan juurille ja toi Kilon poliisin, Rauni Väänäsen, töihin Kemijärvelle. Kotiseudulla asuu myös isä, jonka kanssa tyttärellä on selvittämättömiä asioita koskien äidin hukkumiskuolemaa.
Kemijärvi on kasvun paikka konstaapelille, jonka mielestä nollatoleranssi tarkoittaa entistä tiukempaa puuttumista, kollega Aimon mielestä sitä, että eiköhän anneta olla.
”Etelän pillu” saa kasteensa karaokebaarissa, jossa Lötjönen ja Muukkoset pitävät kotipesää. Mitäpä sitä Lapin äijät muuta paikkakunnalla, jossa viidennes työvoimasta on työttömänä.
Lotta Huitin topakasti esittämä Rauni tutustuu kantapään kautta järjestyksen valvontaan synnyinseudullaan, jossa pätevät tyystin toiset lait kuin Espoossa.
Poliisia työllistävät niin viinatrokarit kuin seurapiirien taistelevat Launikset.
Kake Aunesneva on Pekka-isänä äärettömän uskottava, liikuttava ja halattava. Aunesneva osaa taiten näyttää dementiaan sairastuneen isäpapan käyttäytymisen muutoksen, eksyksissä olon ja levottomuuden. Hellyttävä on myös seesteinen hetki eksyneen pikkutytön, Sinin (Idalilja Raipia), kanssa leiritulilla.
Tarakalta tippumisia
Näytelmä on kääräisty sarjasta, mutta ymmärsin sen silti olevan oma pakettinsa. En kuitenkaan aina käsittänyt joitain juonen mutkia ja suhdekiemuroita. Naapuri ymmärsi, kun on sarjan nähnyt.
Tutkimattomat ovat sydänten tiet, mutta hetken mietin, että torkahdinko, kun en hoksannut, missä vaiheessa Rauni siihen tohtori Erkkiin (Jukka Pitkänen) rakastui. Minä olisin Raunina ottanut Esa Latva-Äijön esittämän polliisi Aimon. Siinä vasta vekkuli sinivuokko. Olin varma, että näin heidän välillään kipinöitäkin, juuri niitä, ”jokka tullee, kun repo pyyhkäsee hännällään tunturin kuvetta”.
En olisi voinut olla enempää väärässä.
Jossain kohtaa se Viherkosken Erkki vain sai Raunin sydämen jumppaamaan ja sitten tanssitaankin jo häitä.
Häävalssista korvamato
Puvustaja Maria Salmisen polkaisemassa morsiushameessa on ehkä jotain uutta, vanhaa ja lainattua, mutta taatusti sinistä, peräti kolmessa kerroksessa. Salmisen puvustus tukee hahmoja oivallisesti. Paras stailaus on kuitenkin Ari-Kyösti Sepon esittämän Lötjösen yllä tämän onnitellessa morsiusparia.
Lötjösen puhekin on hykerryttävintä tekstiä, minkä käsikirjoitus on suoltanut.
Hääparista en enempää muista, kun jäin seuraamaan persoa Visa-poroa. Se vähät välitti häistä, mutta näytti tietävän, kenen taskuun on käsikirjoitettu sen sapuskat.
Ja on se vaan niin ihana, se A. W. Yrjänän ja Ismo Alangon yhteinen hedelmä Elokuun häävalssi. Korvamadonhan se Nilkki Muukkonen alias Timo Allinniemi siitä kipaleesta istutti kotimatkalle.
