Hämeenlinnan Alastarolla ajetusta Porsche Cupin osakilpailusta tuli viikonlopun kovin urheilu-uutinen. Molemmat iltapäivälehdet hehkuttivat urheilusivullaan näyttävästi, kuinka kisan voittoon kaasutteli kukapa muukaan kuin Kulli – Raimo Kulli Virosta.
On aina hienoa huomata, että pienet lajit saavat huomiota mediassa ja yksittäisiä urheilijoita nostetaan valokeilaan. Pian urheilumanagerit tulevat huomaamaan, että suurempien sponsoritulojen saamiseksi pitää poiketa maistraatissa. Niemiset ja Virtaset eivät kiinnosta ketään, jos maaliviivoilla nähdään ensimmäisenä tiukat ja kovat pikkutuhmasti nimetyt kilpailijat Horonkylästä ja Iso-Munakkaasta. Pasaset puolestaan voivat mennä nokittamaan virolaiset heidän omalla maallaan, Pasanen kun tarkoittaa lahden takana paskaista.
Kohuotsikon tekeminen Kullista (urheilusivulle) saa minut miettimään, mikä työnkuvistani on kaikkein noloin. Tallityöt ja koirahieronta eivät kaikkien seurassa ole kovin katu-uskottavia ammatteja, mutta ihan joka päivä en jaksa kehua olevani urheilutoimittajakaan.
Yksi aikakautemme hienoimmista jalkapallourista uhkaa päättyä nolosti kiven sisään. Lionel Messille vaaditaan kahden vuoden vankilatuomiota veropetoksista. Kirppu ei verobisneksen aloittaessaan tiennyt, että piskuisesta Suomesta löytyy mies, joka osaa veroasioissa auttaa. Raipe Helmisen elämäkerrassa löytyy yksityiskohtaiset ohjeet verottajien kanssa toimimiseen. Yksinkertaisuudessaan ohjeet kuuluvat näin: ”Katto, kehen luotat”. Sen jälkeen seuraa pari tyhjää sivua.
Rallilegenda Carlos Sainz hehkutti viikonloppuna, kuinka hänen poikansa ajaa kovempaa kuin legenda itse koskaan. Se on hemmetin hyvä, sillä espanjalaisen jakojäännös Sainz junior ajaa Toro Rosson F1-autoa, kun taas isä kaasutteli aikoinaan WRC-autolla. Kyllä, minäkin ajan polkupyörällä nopeammin kuin siskoni, hänellä kun ei ole pyörää lainkaan.
(Omasta mielestäni) parhaat pakinan aiheet löytyvät usein omasta elämästä. Allekirjoittaneen kauan ja hartaasti odotettu ilta Euro Cupin parissa ei mennyt kuten siellä kuuluisassa Strömsössä. Asiaan perehtymättömänä ostin Ruutu+ -palvelun (hinta 30 euroa per kuukausi), keräsin eteeni mässyt ja naposteltavat ja saavillisen kahvia ja asetuin lattialle epämukavasti venytelläkseni samalla. Tämä kaikki yksinkertaisesti siitä syystä, että toisia meistä ei ole luotu ruudun ääreen enää iltakahdeksan jälkeen.
Pelin alkaessa kuulin, että se näkyisi maksuttomana Jim-kanavalta. Selvisin harmituksesta ja hukkaan heitetyistä euroista. Nukkumatin kutsusta en enää selvinnyt, vaan havahduin lattialta kahvimuki (kannellinen termosmuki) edelleen kädessäni siinä vaiheessa, kun ruudussa vilisi kyynelehtiviä punapaitoja. Olin nähnyt ottelusta kokonaiset kolmekymmentä minuuttia.
