Junttiyhtye Popeda. En tiedä, miksi sanapari on vuosien saatossa iskostunut päähäni niin, että en puolenkaan kymmenen nähdyn keikan jälkeen saa sitä pyyhittyä pois. Minun on pakko tehdä armoton kierros internetin hakukoneissa ja tuijotella yhtyeen promokuvia todistaakseni itselleni olevani oikeassa.
Mutta ei. Junttius yhdistetään Popedaan vain Suomi24:n keskustelupalstalla, jossa joku on aloittanut keskustelun otsikolla ”Junttibändi, joka osaa olla myös pornahtava”.
Palataan siihen pornahtavuuteen myöhemmin. Mutta sitä junttiutta en tahdo löytää, ellei sellaiseksi lasketa oransseja Hankkija-lippiksiä, joiden kyljessä lukee Popeda, välispiikkiin livahtanutta perkelettä tai tamperelaisuutta.
Ei siis Suomi-leijonakoruja. Ei huonosti istuvia farmareita. Ei henkseleitä. Ei Koskenkorvapulloja lavalla.
Mitä Popeda sitten on, jos ei junttibändi? Se on Suomen kenties suosituin keikkayhtye, ainoa, joka voi tulla lavalle uskottavasti Maamme-laulun soidessa. Se on pian 40 vuotta täyttävä suomirock-yhtye, joka oletettavasti onnistuu jokaisella vetämällään keikalla aliarvioimatta yleisöä koskaan. Se on Costello Hautamäen seeprakuvioiset tennarit, Pate Mustajärven välkehtivä Triumph-vyönsolki ja eturivi pakkautuneena täyteen naisia, naisia antautuvaisia.
Todellakin. Yhden elämänsä selviytymiskamppailuista saa nykyään käydä Popedan keikan eturivissä, jossa klassikkosäveliin uppoutuvat nuoret neidit. Neidit, jotka ovat syntyneet kymmenen vuotta sen jälkeen, kun komisario Pepponen kaasutteli levylle. Neidit ja heidän äitinsä sekä tätinsä. Tässä kohtaa olisi valhe sanoa ”sulassa sovussa”, sillä vahingossa vapautuvaa paikkaa lavan edessä kytättiin silmä kovana, naapurin kyynärpäitä sai kaivaa omien kylkiluiden välistä ja selkään vyöryvää ihmismassaa ravistella harteiltaan kovinkin ottein.
Mutta kyllä minä niitä neitejä ymmärrän. Pate kun on vuosi vuodelta kovemmassa kunnossa ja menisi tätä nykyä Suomen rugbymaajoukkueen kapteenista – ei kisamaskotista kuten vuosikymmen sitten. Ikurin Turbiinilla on pilkettä silmäkulmassa sen verran, että kun katseet Repen ja Lissun kertosäkeen aikana eturivin ladyn kanssa kohtaavat, on ladyn pakko ottaa kaiteesta tukevampi ote. (Tämä oli se aiemmin luvattu pornahtava kohta.)
Vilkkusilmistä ja tuulitukista ei kuitenkaan olisi paljon apua, jos musiikki ei toimisi. Jostain syystä Popedan musiikki toimii, ja on kymmentä ensimmäistä vaisumpaa vuotta lukuun ottamatta toiminut aina. Uho elämässä tarvittavasta runkusta ja rokettirollin huumaamista pikkupojista saattaa olla sitä, mikä vie hetkeksi kaikkien ajatukset pois ikuiselta näyttävästä talouslamasta ja maailmaa runtelevasta terrorismista. Pimenevässä alkukesän yössä tuntuu hyvältä, kun joku antaa luvan irvailla turbosaabeilla ajaville merkonomeille.
Popeda on levyttänyt vuosien varrella 19 studioalbumia, ja niissä on yhteensä noin 250 kappaletta. Keikkasettien runkoa yhtyeen ei varmastikaan ole tarvinnut hetkeen miettiä – on vaikea kuvitella tamperelaisyhtyeen keikkaa ilman kappaleita Pitkä kuuma kesä, 20 centtiä, Kersantti Karoliina, Tahdotko mut tosiaan, Punaista ja makeaa, Tohtori Mustajärvi tai Ukkometso. Mää ja Tapparan mies on kai kuluvana kesänä pakko soittaa kaikkialla muualla paitsi Helsingin päässä. Keikkayleisö ei ole vielä löytänyt omakseen uusimman Voitto-albumin (2011) kappaleita, mutta vuonna 2008 julkaistun Täydelliset Miehet -levyn Elän itselleni, Onhan päivä vielä huomennakin ja Lentolupakirja saavat jo kädet ilmaan.
Yhtyeen superhittilista rupeaa olemaan jo niin pitkä, että sillä on varaa jättää osa soittamatta ilman, että sitä kukaan huomaa. Mutta Costellon Kun mies unelmoi -biisiä sillä ei olisi varaa jättää soittamatta. Toki Hautamäki sai oman hetkensä lavalla, mutta Erotomania ei yllä herkkyydessään aivan kätköistä yön soivan karjunnan tasolle.
