Suunnitellaanpa nyt yhdessä

Jokaisen CV:n ja työhakemuksen pakollisiin fraaseihin kuuluu ”olen yhteistyökykyinen”. Minäkin olen. Minä en vain ole yhteistyöhaluinen.
Olen ohjannut aikanaan työyhteisöille ja koululuokille yhteistoimintatehtäviä, kuten sokkona koottavia palapelejä ja erilaisia kiipeily- ja pujottelutehtäviä.  Olen nähnyt, miten ryhmädynamiikka toimii. Olen myös nähnyt, miten se ei toimi ja minkälaisten ihmisten takia.
Ryhmätyön onnistumisen vesittää useimmiten pääliö, päällikön ja ääliön risteytys. Tämä on henkilö, joka ei ole millään mittarilla ryhmän älykkäin henkilö, mutta hän kokee olevansa synnynnäinen johtaja.
Tämä jankkaa omia näkemyksiään, yleensä huonoja sellaisia, eikä ota muiden ideoita kuuleviin korviinsa. Jos porukka ei ole ennestään toisilleen tuttuja, joku voi yrittää haastaa pääliön mielipiteitä. Mutta jos kyseessä on esimerkiksi vakiintunut työporukka, kukaan ei enää edes yritä, koska se on jo todettu turhaksi. Kaikki siis hakkaavat päätään seinään samaan tahtiin pääliön kanssa, eikä palapeli tule valmiiksi. Heti kun pääliön poistaa ryhmästä, palat alkavat loksahdella paikoilleen.
Paitsi jos… kukaan ei tee mitään. Se on toinen, vielä edellistä kauheampi tilanne. Kukaan ei osaa sanoa, että hei, mitä jos aloitettaisiin vaikka tästä. Asia odottaa tekijää, mutta porukka vain seisoo, koska kukaan ei osaa tarttua mihinkään, jos joku ei ensin sano, mihin tartutaan. Ja kukaan ei koe olevansa kukaan sanomaan mitään.
Tässä kohtaa jopa pääliön läsnäolo ryhmässä on suotavaa, koska vaikka hänen johdollaan tapahtuu lähinnä vääriä asioita, niin jotain kuitenkin tapahtuu. Ja aina kun tarpeeksi tapahtuu, jotain menee vahingossa oikeinkin.
Näiden ääripäiden väliin yritän aina pyrkiä joutuessani työskentelemään ryhmässä. Yhteistoiminnan vaikeus ja vastenmielisyys nousi taas esiin taannoin, kun pyrin opiskelemaan ja kurssin soveltuvuuskokeet toteutettiin neljän hengen ryhmissä.
Käytännön tehtävän toteuttamiseen oli varsin rajallinen aika. Emme tienneet tehtävää etukäteen, vaan myös sen suunnittelun ja roolituksen piti tapahtua tämän aikarajan sisällä. Päätin, etten ala pomottaa. Niin kuin aina, päätin, etten ole pääliö.
Opettaja antoi meille tehtävän. Minä tiesin saman tien, mikä olisi ehdottomasti järkevin tapa toteuttaa se. (Vain pääliö ajattelee, että ehdottomasti.) Päätin olla hiljaa ja kuunnella, mitä muut ehdottavat. Pystyin odottamaan vajaat kaksi sekuntia, ja kun kukaan ei avannut suutaan, minun oli pakko. Kerroin ideani. Toivoin, että joku haastaisi sen, ehdottaisi jotain muuta ja voisin myöntyä, ihan vain osoittaakseni, etten ole diktaattori.
Kaikkien mielestä suunnitelmani oli hyvä, ja sen mukaan alettiin toimia. Vasta kotimatkalla asiaa pohtiessani hoksasin, että minulle oli pääasia, että alettiin toimia, ei se, että alettiin toimia minun mieleni mukaan. En ehkä olekaan pääliö, olen vain ylitoimelias.
Nyt tiedän, miksi työskentelen mieluiten yksin. En kestä suunnitteluvaihetta. Kun minä kirjoitan kirjan, siihen ei todellakaan ole synopsista. Alan kirjoittaa ja katson, mitä tapahtuu. Jos minä kiinnitän aitatolppiin sähkölankaa, menen ensimmäisen tolpan luo, mittaan ylälangan korkeuden esimerkiksi lonkkaluullani ja alalangan polvellani ja alan ruuvaamaan.
Mittanauha ja vatupassi ja kaavakuva ja ohjekirja ovat asioita, jotka mielestäni viivästyttävät asioiden valmistumista merkittävästi. Todellisuudessahan ”hups se meni vinoon, irrotan sen ja sihtaan uudestaan” viivästyttää asioita vähintään yhtä paljon. Mutta kärsin pitkittyneestä suunnitteluvaiheesta enemmän kuin mahdollisesta mokien korjailusta.
Ryhmässä kaikkien mielipiteet pitää kuunnella ja ottaa huomioon, ennen kuin päästään tekemään. Siihen menee paljon aikaa. Liian paljon aikaa. Minä kärsin. En ihmisistä, vaan suunnittelusta.
Tunnen vain muutaman ihmisen, jotka skippaavat suunnitteluvaiheen yhtä mielellään kuin minä. Heidän kanssaan olen halukas yhteistyöhön. Muiden kanssa olen vain kykenevä siihen. Se riittäköön, CV:ssä ja elämässä.