Ylöjärvellä asuva Suomen Rauhanturvaajaliiton järjestöpäällikkö ei ole omin silmin tai korvin kohdannut rauhanturvaajakuolemaa – ne kun ovat harvassa. Mutta hän tietää, että sen sattuessa on toimittava tarkoin. Sunnuntaina, kaatuneitten muistopäivänä muistetaan paitsi sodissa myös rauhanturvatehtävissä kuolleita.
Kun Ville Mäntysaari oli 1980-luvulla rauhanturvaajana Libanonissa, ympärillä kuhisi monisäikeinen sota.
Kolmisensataa ryhmittymää taisteli sisällissodassa, ja lisäksi Israel oli miehittänyt eteläisen Libanonin. Mäntysaaren komppanian vastuualueella puhkesi kiivaimpana aikana taisteluita joka yö, ja muulloinkin sodan ääniä kantautui päivittäin jostain.
Kuolema oli siis ympärillä, ja se hipoi läheltä Mäntysaartakin. Esimerkiksi kerran huumepöllyinen taistelija ammuskeli harhanäkyjä, ja siinä sai Mäntysaarikin varoa joutumasta tulilinjalle. Vuosi oli kuitenkin siitä onnekas, että kuolema ei tullut suomalaisosaston vieraaksi.
– Meillä oli hyvää tuuria. Naapuripataljoonssa irlantilaisilta moni kaatui.
Kuoleman uhasta huolimatta mies ei juuri pelännyt. Tilanteet tulivat niin nopeasti, ettei niitä pysähtynyt pelkäämään. Ja toisaalta elämä oli jokseenkin rauhanomaistakin; paikallisiakin asui sijoillaan. Ja vaikka mies oli etukäteen luullut pelkäävänsä, paikan päällä mielessä eli ihmiselle kai tyypillinen ajatus, etteivät harmit osu omalle kohdalle.
Yksi tuhannesta kuolee
Mäntysaari on osuva esimerkki suomalaisesta rauhanturvaajasta, sillä kuolema on turvaajalle uhka mutta harvoin kohdalle osuva kohtalo.
Vuonna 1956 alkaneen suomalaisen rauhanturvahistorian aikana täkäläisiä on reissannut tehtäviin noin 50 000 mutta kuollut vain 49. Heistäkin alle kymmenen on kuollut varsinaisissa operaatiotehtävissä. Tavallisempaa on menehtyä esimerkiksi liikenteessä.
–Voisi kuvitella, että siellä on hengenlähtö lähellä, mutta ei niin ole.
Mäntysaari muistaa omilta ajoiltaan suopean suhtautumisen pataljoonansa turvaajiin. He olivat senaikaisina YK:n turvaajina sotaosapuolten paikalle hyväksymiä, ja he myös loivat hyviä suhteita paikallisiin.
Tänä päivänä tilanne ei ole ihan sama. Maavoimien operaatiopäällikkö, prikaatikenraali Petri Hulkko kertoo, että nykyajan mutkistuneissa, yhä useampia ja vaikeammin määriteltäviä osapuolia sisältävissä konflikteissa rauhanturvaajatkin ovat entistä enemmän osapuoli.
– Esimerkiksi Afganistanissa rauhanturvaajat ovat Talebanin maaleja, Hulkko sanoo.
Kuolemantapaukset ovat kuitenkin jopa harventuneet, koska turvatoimiin on satsattu entistä enemmän.
Rauhanturvaaja itse taas ei ole kuolemaa tuottamassa. Turvaaja käyttää asetta vain itsepuolustuksesta. Pimeään ammuttujen luotien seurauksia ei lähdetä vaaran keskelle tutkimaan, mutta todennetusti suomalaisturvaajat eivät ole aiheuttaneet yhtäkään kuolemaa.
– Ihmiset luulevat, että rauhanturvaaminen on suurin piirtein kuin sodassa olemista. Baareissa rauhanturvaajilta kysellään, montako he ovat ampuneet, Mäntysaari tuhahtaa tutuille harhakäsityksille.
Tarkkaa viranomaistoimintaa
Jos rauhanturvaaja kuolee tehtävämatkalla, tapaus hoidetaan tarkkojen ohjeiden mukaan viranomaistoimin.
Virkaväki ilmoittaa tapahtuneesta perheelle henkistä tukea tarjoten. Poliisi tutkii tapauksen, ja menehtyneelle tehdään asianmukainen ruumiinavaus. Viranomaiset huolehtivat myös vainajan kuljettamisesta koti-Suomeen, mutta hautajaiset järjestetään yleensä siviilikuvioin.
Jos taas rauhanturvaaja aiheuttaisi todennetusti kuoleman, seuraisi siitä poliisitutkinta.
– Tutkittaisiin, onko käytetty voima ollut säännöstön mukainen, Hulkko selittää viitaten niin Suomen lain hätävarjelupykäliin kuin isojen operaatioiden kansainvälisesti sovittuihin säännöstöihin.
Järkytys kollegoille ja koko yhteisölle
Vaikka Mäntysaarella ei ole omaa kokemusta, käsittää hän, että kuolema kentällä on järkytys. Jo kaverin halvaantuminen veti hiljaiseksi.
– Ihan samalla tavalla kuin tavalliselle ihmiselle, jonka läheinen tai työkaveri kuolee, hän sanoo, joskin lisää, että turvaajan iholle asia puskee vielä kovin voimakkaasti, sillä yötä päivää yhdessä työskentelevät hitsautuvat usein kavereiksi.
– Onhan se tunnemyrsky, Hulkko taas sanoo kuulemansa perusteella.
Siksi henkinen apu on tarpeen, ja viime vuosina sitä on parannettu. Kokemukset puidaan niin tilanteiden jälkeen kuin koko turvausoperaation päätteeksi. Jatkoavunkin äärelle neuvotaan, sillä siviiliin jo astuneiden asioihin Puolustusvoimat ei saa puuttua.
Järjestöpäällikön roolissa Mäntysaari tietää kuolemien olevan koko turvaajayhteisöllekin järkytys. Liitto tarjoaakin vertaistukea, ja jotkin paikallisjaostot ovat ottaneet tavaksi vierailla kaatuneiden turvaajien haudoilla.
Itse Mäntysaari ei enää järkyty kuolemauutisista siten kuin nuorena, kun tunteet kihosivat kentällä olleiden tuttujen takia pintaan.
– En ota kuolemia enää niin henkilökohtaisesti.
