Lasten saaminen adoption kautta on ollut Tiina Savelalle luonteva juttu: näin elämän polku kulki. Mutkia polulle on toki mahtunut, mutta tuntosarvet ovat auttaneet, ja odotus on palkinnut. Hyvää äitienpäivää siis, Savela ja kaikki – kaikenlaiset – äidit!
Jos tavallisesti äiti ottaa pienokaisen vastaan synnytyssalissa, ylöjärveläisen Tiina Savelan kokemus on muuta.
Hän sai kolme lastaan omikseen kotiinhakumatkoilla näiden ollessa jo taaperoita. Kasvot olivat jo tutut, sillä Savelat olivat tavanneet esikoisen ja saaneet nuoremmista kuvia.
Vaikka tilanteet olivat poikkeuksellisia, tunteita puhkesi siinä kuin tavallisestikin. Tulvahti rakkautta, hellyyttä ja hoivan halua. Nuorimmaisiin myös tunneside pääsi alulle varsin tavanomaisesti, sillä he olivat vielä vauvaiän puolella.
– He vastasivat tunteeseen voimakkaasti. Vauva luottaa.
Esikoisen kanssa tilanne oli hiukan toinen, sillä kaksi ja puoli -vuotiaana ja lastensuojelutaustaisena hän ei ollut suin päin kypsä uuteen suhteeseen.
– Pyrin tekemään kaikkeni, että korvaan hänelle kaiken, vaikken pystykään korvaamaan. Syvempi rakkauden tunne tuli hoivaamisen myötä – kuten varmasti biologisilla äideilläkin.
Mitä luontevin vaihtoehto
Ajatus adoptiosta tuli kyseeseen, kun parille ei ottanut tullakseen biologisia lapsia. Vaihtoehtoon oli hyvin luonnollista ja ilmiselvää tarttua.
– Adoptiossakin lähdetään liikkeelle aikuisen itsekkäästä halusta saada lapsi – vaikka lapsen etua ajetaan. Kun hoivavietti oli voimakas, piti päästä toteuttamaan äitinä olemisen tarvetta.
Vaikka harkinta ja epäröinti eivät kolkutelleetkaan mielessä, piti Savelankin tietysti käydä ajatuksensa ja tunteensa läpi. Oli jollain tavalla surtava biologinen lapsettomuus.
– Mutta se ei ollut sellainen suru, että olisin miettinyt, olenko hyvä nainen ja kelpaanko äitinä. Siksi kai adoptiopäätös tuli aika nopeasti ja helposti.
Uuvuttava mutta oikea tie
Jos tavallisesti lapsen saanti on ponnistusten tulos, oli se sitä Savelallekin – hiukan erilaisten vain.
– Adoptiolapsen kanssa ei tunnu fyysistä tuskaa ja kipua mutta tuntee henkistä tuskaa. Biologinen raskaus kestää yhdeksän kuukautta, mutta adoptioprosessit kestävät yleensä vuosia.
Prosesseissa oli vieläpä vaihe poikineen. Ne alkoivat adoptioita näillä seuduin hoitavan Pelastakaa Lapset ry:n neuvonnalla, joka vähimmillään puolen vuoden ajan työsti pohjaa vanhemmuudelle. Oli tapaamisia, pohdintatehtäviä, kartoitusta perheestä, kotikäyntiä…
Ensi kerralla Savelat halusivat lapsen kotimaasta, ja piltti löytyi jo neuvonnan aikana. Biologisten ja adoptiovanhempien käytyä neuvonnat tarvittiin enää vain oikeuden päätös.
Nuorempia Savelat hakivat ulkomailta, sillä seuraavia adoptiolapsia ei hevin saa Suomesta. Kummallakin kerralla pari otti maan valinnan jälkeen yhteyden varsinaiseen palveluntuottajayhdistykseen ja laati lupahakemuksen Valviralle. Muun paperityön hoitivat yhdistys ja sosiaalityöntekijä.
Luvan tultua oli vuorossa silkkaa odotusta. Ja se poiki vasta pyynnön lähettää paperit kohdemaahan. Lapsen etsintä vei vielä yli vuoden, mutta sopivan löydyttyä kului enää alle kaksi viikkoa, että sylit kohtasivat.
Pitkissä prosesseissa oli nieltävää: tunteita pulpahteli, ja välillä odotus tuskastutti, varsinkin vertaillessa sitä muiden adoptioihin. Mutta joka kerta lopulta tuntui, että kaikki meni kuten piti.
– Olen huomannut, että lapset menevät aina oikeisiin perheisiin. Kipuiluissa kasvaa juuri sen tietyn lapsen vanhemmaksi.
Kolme prosenttia poikkeusta
Adoptioäitiys on Savelan sanoin 97-prosenttisesti samaa kuin biologinenkin.
– Hoivaa, huolenpitoa, kakkavaipan vaihtoa, ruoanlaittoa, kyyneliä, iloa.
Loput kolme prosenttia ovat lapsen taustaan mukautumista. Esimerkiksi pelko hylätyksi tulemisesta voi nostaa päätään ja ilmetä vaikkapa taantumisena: lapsi hamuaa aiempaa enemmän apua, hoivaa ja huomiota, jotta luotto kiintymyssuhteeseen vahvistuisi.
– Täytyy olla tuntosarvet pystyssä, onko jokin asia normaalisti kasvuun liittyvää vai onko lapsen mielen päällä jotain taustaan liittyvää.
Savelalla on ollut onnea olla myös ulkopuolisten silmissä ihan kuin tavallinen äiti. Ei ole tarvinnut selitellä, tai jos on hämmästeltykin, ei siitä ole seurannut ryppyjä.
– Etelä-Afrikassa taas ajatellaan, että olen pelastanut nämä lapset, Savela toteaa eri ihmisten näkökulmista.
Savelalle itselleen äitiys merkitsee elämän ykköstehtävää.
– Äitinä oleminen on sitä, että teen kaikkeni, jotta näillä on hyvä olla, hän sanoo lämpimän katseen vekaroihinsa laskien.
