Suomessa asuminen, opiskelu ja työskentely ovat taivuttaneet senegalilaismiehen kielen täkäläiseen puheparteen jo mukavasti. Toki kielisolmuja – kuten dösäkömmähdyksiä – tulee silloin tällöin vastaan. Lauantaina vietetään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää.
”Mitä kuuluu?”, ”Kiitos”, ”Mikä sinun nimesi on?” ja vaikkapa sellainenkin kohtelias fraasi kuin ”Nukuitko hyvin?” olivat ensimmäisiä suomenkielisiä lausahduksia, joita senegalilainen Badara Sathie oppi viitisentoista vuotta sitten Suomeen tultuaan.
Nyt ajan virrattua mies kokee osaavansa kieltämme jo ihan hyvin.
– En sataprosenttisesti, mutta osaaminen on parantunut.
Solmuja koituu yhä lähinnä politiikan ja byrokratian kielikiemuroista, mutta niin hyvin nekin taittuvat, että mies pärjää jopa kaupunginvaltuuston varajäsenenä yhä paremmin ja alati uusia sanoja oppien.
Paljon sisään, vähän ulos
Suomeen Sathien toi vuonna 2000 rakkaus. Mies oli tutustunut lähetystyötä tehneiden vanhempien mukana olleeseen naiseen, nykyiseen vaimoonsa, Senegalissa, ja aluksi Sathien oli tarkoitus tulla vain ”katsomaan ja kokeilemaan”. Lopulta hän jäi tälle tielleen.
– Näin se rakkaus menee, hän hymyilee.
Alkuun kommunikoinnin mahdollisuudet olivat vähät. Vaimonsa ja appivanhempiensa kanssa Sathie pystyi puhumaan ranskaksi, mutta kovin moni vastaantulija ei sitä suoltanut, saati miehen äidinkieltä sereeriä.
Tulokas tapaili suomea ensin perheen parissa; eritoten anoppi oli avuksi.
– Paljon meni sisään päähän, mutta paljon ei tullut ulos, Sathie virnistää.
Niinpä Kiikoisissa asunut mies suuntasi oppiin kuukauden mittaiselle ja kerran viikossa pidettävälle kurssille. Sieltä tarttui lähinnä sanoja ja perusjuttuja.
Helsinkiin muutettuaan Sathie meni toiselle kurssille, jolla kokoontumisia oli jo kolmasti viikossa. Siellä sanoja ja kielioppiakin alkoi hiljalleen karttua, mutta käytäntö ja etenkin slangi tuottivat vielä hankaluutta.
Kaikkiaan Sathien ensi vaikutelma kielestämme oli, että tämä on varsin vaikeaa.
– Lausuminen – ä, ö, pitkät vokaalit – sekä sijamuodot ja aikamuodot sekoittivat minua.
Ikinä mies ei kuitenkaan vaipunut turhaumaan, ettei koskaan oppisi.
– Ajattelin, että oppiminen voi kestää mutta että kun opettelee, se varmaan jossain vaiheessa tulee.
Koppi lauseista ja rakenteista
Ensi taidot taskussa mies suuntasi Silja Linelle töihin reiluksi vuodeksi. Siellä hän kuuli suomea paljon, mutta työrupeaman jälkeen hän totesi, että on päästävä ammattiin ja sitä varten kunnon kieliopetukseen.
Niinpä hän kävi vuoden mittaisen koulutuksen, joka valmensi ammattikoulutukseen: paransi kielitaitoa ja opetti myös esimerkiksi atk:ta ja matematiikkaa. Kokopäiväisen koulutuksen loppua kohden kieli höltyi hiljalleen.
– Pystyin rakentamaan lauseita. Osasin sanoa vaikkapa: ”Bussissa, bussista, bussiin.” Aloin ymmärtää itse, milloin pitää sanoa näin tai noin.
Lisää oppia karttui ammattikoulutuksessa ja työssä miehen muutettua Ylöjärvelle ja välillä Ruovedellekin. Tosin aluksi oppi takkusi, kun vastaan ryöppysi LVI-alan erikoissanoja, kuten T-haara ja palloventtiili.
Myös slangi ja murteet tuottivat yhä kommunikaatiokatkoksia.
– Kun kaveri sanoi, että menee odottamaan dösää, sanoin hänelle: ”Vie terveisiä Dösälle.” Luulin dösää ihmiseksi. Ja kerran savolainen työkaveri sanoi, että piti hommata ”huara”. Olin ihan ihmeissäni, kunnes tajusin, että hän tarkoitti T-haaraa.
Pitkällä oppitaipaleella mies välillä harmitteli, miksei opi.
– Oppimisessa meni neljästä viiteen vuotta. Jos olisin opiskellut koko ajan enkä tehnyt muuta välissä, varmaan kaksi vuotta olisi riittänyt, hän uskoo.
Vaan oli syytä hymyynkin. Esimerkiksi, kun todistus painui kouraan.
– Silloin sanoin, että jes, askel eteenpäin.
Tätä nykyä mies puhuu suomea päivittäin töissä, asioidessa ja tuttavien parissa. Kotona kuitenkin porisevat ranska ja sereer.
– Opithan sinä viime viikollakin uuden sanan reporanka, Sathien pomo Jani Sinisalo innostuu vieressä hymyillen.
Kielikannustusta pakolaisille
Tällä hetkellä Suomessa on koko joukko ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin Sathie viitisentoista vuotta sitten. Sathie on huolissaan pakolaisten puolesta.
– Ikävä kyllä, jos he eivät puhu ja opi suomea, he eivät pärjää. Suomalainen yrittäjä ei voi ottaa töihin ihmistä, joka ei puhu yhtään suomea. Se on ymmärrettävää. Jos kieltä ei opi, on ihan ulkopuolinen, ei ole mukana yhteiskunnassa.
Sathie katsoo, että valtion tulee auttaa opin äärelle, sillä uusi tulokas ei helposti itse löydä tarvitsemaansa vaan tarvitsee opastusta.
– Uskon, että valtio pystyy järjestämään kurssit.
Opin alkupolut jo kolunnut valaa tulijoihin tsemppiä.
– Tietysti suomi on vaikeaa, kun se on vieras kieli, mutta pitää vain jatkaa opettelua. Ei anneta periksi!
