Ideamyssy sauhuaa ja lastu lentää

Jos valmis kone on liian kallis ja mutkikas, miksi ei rakentaisi itse ihan omanlaistaan vempelettä? Niin tuumasi veistoharrastaja, ja lopputuloksena syntyi omintakeisia patsaita.

Veistoharrastus vastaa Kari Mannisen käsillä tekemisen hinkuun. Puupuuhissa hän voi myös rauhoittua, ilmaista itseään sekä keskustella maailman kanssa. Mutta Ylen tv-kuvaajan työtään mies ei ole ajatellut vaihtaa veistoon – se kun on niin kivaa. Toisaalta mistään ei koskaan tiedä. – Kun johonkin ryhtyy, se poikii aina jotain. Sitä, mihin se johtaa, ei tiedä. Se on elämässä hyvin oleellinen pointti.

Sahanpurun, höyläpenkin ja työkalujen täyttämässä varastoverstaassa Tampereen Ikurissa jököttää siellä täällä puisia ukkoja, akkoja ja muita ihmishahmoja.
Ne eivät ole kuitenkaan ihan perinteisen näköisiä puuveistoksia, vaan niiden erikoinen rosoinen pinta kiinnittää oitis huomion. Näyttää kuin patsaat olisi koottu päällekkäisistä levyistä, mutta kun lähemmin tarkkaa, huomaa niiden olevan ikään kuin raidoittain työstettyä yhtä puuta.
Eipä niitä olekaan veistelty millään perinteisillä konsteilla. Ne ovat syntyneet talon asukkaan ja kesäylöjärveläisen Kari Mannisen kehittämällä merkillisellä vempeleellä, joka lepää varaston vieressä autokatoksessa. Samanmoisia pienoismallista sahaavan kapistuksen hedelmiä nähdään paraikaa Kauppakeskus Elon taidekäytävällä.

Rosot ja raidat ovat Mannisen koneella veistämien töiden tunnusmerkkejä. Taustalla näkyy Jari Antilan teos Elon näyttelyssä.

Pellepeloton autokatoksessa

Parikymmentä vuotta puunveistoa perinteisin tekniikoin harrastanut Manninen sai idean erikoiseen värkkiinsä, kun hän vuosi sitten kiinnostui tietokoneohjatuista CNC-veistokoneista, joita käytetään esimerkiksi konepajoissa.
Asiaan perehdyttyään harrastaja kuitenkin huomasi, että hänen tarpeisiinsa sopivat, isoja 3D-veistoksia tekevät laitteet maksavat kymmeniätuhansia euroja.
– Lisäksi niiden käyttäminen on tietoteknisesti mielettömän monimutkainen prosessi.
Niinpä mielenkiinto karahti kiville. Mutta vain väliaikaisesti, sillä miehellä alkoi säteillä. Hän aprikoi, olisiko mahdollista kehittää laite, joka työstäisi suurennoksen suoraan fyysisestä pienoismallista mekaanisesti eikä tietotekniikan välityksellä.
Kun puunäppi sitten viime syksynä jäi vuorotteluvapaalle, hän ajatteli hetken koittaneen. Kädentaitaja ryhtyi rakentamaan konetta.
Vaikka vempele ja sen ideointi saattavat kuulostaa kimuranteilta, visionääri oli vakuuttunut ideastaan.
– Mutta käytännössä rakentaminen ei ollutkaan kovin helppoa. Laite on vaatinut säätämistä ja vaatii edelleen. Kehittely on vasta alkumetreillä.
Rungon rälläköinti, hitsailu, mittasuhdetta oikein toistavan rattaiston rakentaminen ja sen sellainen olivat melkoinen savotta, varsinkin kun työskentelypaikkana oli pieni autokatos. Mutta parissa kuukaudessa ensi versio valmistui.
– Välillä tuntui, ettei hommasta tule mitään, että täytyy viedä metallinkeräykseen koko vehje. Mutta kun jokin onnistui, se palkitsi. Ja ensimmäisten koeponnistusten näkeminen antoi lisäuskoa.

Materiaalit veistoksiinsa Manninen on saanut lahjoituksena Pirkanmaan metsähoitoyhdistykseltä. (Kuva: Kari Manninen)

Rouhea jälki yllätti kauneudellaan

Koneen juju on tasatahtiin akselinsa ympäri pyörivissä osissa, isossa ja pienessä. Pieni antaa mallin, iso muodostuu tämän suurennokseksi.
Ihan ensiksi Manninen muovailee vahasta pikku veistoksen metallitangon ympärille. Sitten hän kiinnittää tangon sitä pyörittävään vekottimeen, niin sanottuun grilliin. Viereiseen isoon grilliin hän asettaa suuren pölkyn.
Koneen tämänhetkinen karvalakkimalli on vielä osin käsikäyttöinen: Kun grillit alkavat pyörittää pikku veistosta ja pölkkyä, anturi seurailee pienoismallin pintaa. Siitä Manninen ottaa silmällä mallia, kuinka syvältä hänen kulloinkin on veistettävä pölliä sivusuunnassa kulkevaan kelkkaan kiinnitetyllä moottorisahalla.
Alkuperäinen idea on, että sahauskin onnistuisi automatisoidusti.
– En tiedä, tuleeko se koskaan onnistumaan.
Alkuaan oli tarkoitus, että kone hoitaa raakaveistovaiheen ja sen jälkeen patsas viimeistellään käsityökaluin. Yllätyksekseen Manninen kuitenkin huomasi, että koneen aikaan saama rouhea pinta sahanterän levyisine, laidasta laitaan edetessä syntyneine raitoineen toimii sellaisenaankin.
– Näytin töitä eräälle espanjalaiselle veistotuttavalle, ja hänestä veistos on juuri viimeistelemättömänä parempi. Olen samaa mieltä.

Ennen työhön ryhtymistä on kiinnitettävä pölkky ja pienoismalli grilleihinsä ja pikku grilli samaan kelkkaan, jossa saha liukuu sivuttain.

Käsityötä tämäkin

Vaan onko koneella tehty käsityötä ja taidetta? Tämänhetkisen vehkeen suhteen Mannisen vastaus on selvä kyllä, koska nythän kone lähinnä antaa mallin ja mies sahaa itse sekä voi päättää, missä määrin noudattaa mallia.
Alkuperäisen idean mukainen täysautomatisoitukin kone olisi Mannisen mielestä käsityön väline, koska sillä vain oikaistaisiin työläs raakaveistovaihe ennen varsinaista hienokäsityötä.
– Ja malli tehdään käsityönä.
Mutta entäpä, jos tehdään täysautomaattisesti pelkkä raaka-aihio ja jätetään se lopulliseksi teokseksi?
– Minä nyt vain teen tällaisia veistoksia, ja muut saavat päättää, mitä työtä ne ovat, mies tuumaa nauraen ja todeten, että nauttii tällaisesta touhuilusta.