Luontokuvanäyttelyn arvoituksellinen ja leikkisä ote on kuvaajan itsetutkistelun ja näyttelyn koostajien aprikoinnin tulos. Se on ikiaiheen kuvaamisessa myös tarpeellinen – ja mahdollinen – juttu.
Onkos siinä kuva nukkamatosta? Entä tuossa modernista taiteesta? Ja tämähän on selvästi Mr. Lordi.
Tältä ainakin näyttää Seitsemiseen pystytetyssä Hannu Ahosen näyttelyssä. Ja tältä näyttelyn koostaneen työryhmänkin silmiin ensi katsomalta ja arvaamalta näytti. Mutta kuvat paljastuivat ihan muuksi, yksityiskohdiksi luonnosta.
Idea arvoitukselliseen, kuvavihjeitä ja sitten oikeita vastauksia sisältävään näyttelyyn syntyi, kun Ahonen tarjosi makrokuviaan eli suurennetun mittakaavan lähiotoksia Jyväskylän yliopiston Tiedemuseon luonnontieteelliselle osastolle eli Keski-Suomen luontomuseoon.
– Vähän herätellään ja aktivoidaan museokävijää. Usein tieto tulee heti, intendentti Tanja Koskela selittää museoon tehtyä ja sittemmin Suomea kiertänyttä näyttelyä.
Ahonen itsekin pitää ratkaisua mielenkiintoa virittävänä:
– Sellainenhan luonto on. Koko ajanhan se yllättää.
Vinkkeli kuin peili
Makromaailmaa Ahonen kuvaa kahta yllättävämmäksi. Sitä ei ole kaluttu moneen kertaan läpi, eikä siellä näy ihmisen jälki, sellainen kuin vaikka metsäkoneiden mylläämässä maisemassa.
– Makromaailmaa ei ole ihminen vielä raiskannut.
Luonnon kuvaaminen vaihteeksi tällaisesta vinkkelistä on Ahosen yhden aikakauden tuote. Tuolloin, makrokuvatessaan hän haki pitkälti muotoja ja värejä. Ja eritoten hän haki itseään, itsensä ilmaisua.
– Koko ajanhan kuvaaminen on matkaa, omien rajojen venyttämistä, eräänlaista päiväkirjaa.
Hän ei siis niinkään etsinyt uutta näkökulmaa luontoon kuin sai uudesta luontonäkökulmasta keinon tutkailla itseään.
– Luonto on vain peili. Oman maailman ja luonnon välissä ei olekaan seinää, vaan luonto puhuu.
Juuri tällaiselta pohjalta ponnahtaneet näyttelykuvat syntyivät löytöinä, tunteen voimalla. Jänniä juttuja vain aika ajoin putkahti vastaan.
Mutta kaikki kuvat eivät saaneet alkuaan näin ihanteellisesti. Kun näyttelyidea oli saatu, täydennykseksi oli otettava kuvia vähän pakkopullana. Ideat niihin eivät tulleet löytöinä vaan järkeistettyinä päätöksinä.
– Periaatteella ”no, mennäänpä ottamaan kuva hauen hampaasta”. Tällaiset kuvat ovat helppoja, mutta niistä ei saa itselleen paljon.
Kuvaa kuin Hendrix
Vaikka Ahonen tuumii kunkin valintoja ja nautintoja huomioiden, että jokainen kuvaa itseään miellyttävällä tavalla – vaikkapa vallan perinteisellä –, hän kuitenkin toteaa, että on syytä saada vaihteluakin tähän ikuiseen aiheeseen, luontoon.
– En minä ainakaan saa tyydytystä siitä, että menen samasta ovesta koko ajan. Kameraa pitäisi käyttää niin kuin Hendrix käytti kitaraa.
Tätä ajatusta Ahonen ei tosin rajaa vain ikiaiheeseen luonto. Hänestä kaikkea tulee kuvata yhä uusin ottein, sillä uudestakin aiheesta tulee joskus vanha.
Uuden löytäminen moneen kertaan pureksitusta luonnosta on Ahosesta mahdollista.
– Eihän kaikkia taulujakaan ole vielä maalattu. Koko ajan ihmiskunta menee eteenpäin. Pitää vain olla itseään kohtaan rehellinen ja nöyrä.
Ja kummasti tuo ikiaihe aina vain jaksaa kiehtoa ihmistä. Tämä johtuu Ahosen mielestä siitä, että luonto on meidän perimäämme, että meitä ei olisi ilman sitä ja että meidän tulisi siksi olla yhtä luonnon kanssa.
– Luontokuvauskin voi olla yksi tapa lähestyä maaäitiä.
Kuka, mitä, mistä? – Hannu Ahosen arvoituksellisia luontokuvia Seitsemisen luontokeskuksessa 29. helmikuuta saakka.
Kommentointi on suljettu.