Esikoiskirjailija Anni Kytömäen romaani Kultarinta sai kantaesityksensä Kokkolan kaupunginteatterissa 6. helmikuuta. Hanna Ojalan sovittama ja ohjaama draama on lähihistoriaan sijoittuva sukupolvitarina, jonka kehyksenä on sisällissodan runtelema Suomi. Perhesuhteiden lisäksi myyttinen näytelmä kuvaa ihmisen luontosuhdetta.
Tunteikas loppukuva nostaa mieleeni Akseli Gallen-Kallelan symbolisen Lemminkäisen äiti -maalauksen, jonka ytimessä on väkevä rakkaus.
Rakkaus on vahvasti esillä myös näytelmässä, joka kertoo isästä, tyttärestä ja kalvavasta ikävästä. Tarina kertoo ihmisen valinnoista, halusta löytää oma paikka ja juurtua jonnekin. Se kertoo ihmisestä osana luontoa ja myyttisestä, kultarintaisesta karhusta.
Anni Kytömäen kirjan dramatisointi tuntuu ensi ajattelemalta mahdottomalta. Kirjailija leikittelee niin huumaavalla tavalla kielikuvilla ja maalaa sanoilla näkyväksi 600-sivuisen kirjansa huikean luonnon. Kuinka sellainen runsaudensarvi istuu näyttämölle?
Hanna Ojala on leikannut tiiliskivimäisen kirjan tapahtumia, kitkenyt henkilöitä ja leikannut rönsyjä. Lopputuloksena Kokkolan kaupunginteatterin lavalle lennähtää Kultarinta, joka on Ojalan näköinen mutta jolla on Kytömäen metsän sielu.
Ekologista viisautta
Kultarinta-kirja (2014) on kerännyt ylistäviä arvosteluja. Eikä suinkaan turhaan. Seitsemän vuoden synnytystuskat, jos niitä lie ollutkaan, ovat saaneet aikaan teoksen, jossa luontoa kuvataan suurella rakkaudella ja kunnioituksella.
Teologian tohtori Pauliina Kainulainen on todennut, että vanhassa tavassa ymmärtää ihmisen paikka luonnossa on ekologista viisautta. Muinaiseen uskomusperinteeseen liittyy syvä yhteenkuuluvuus eläinten ja puiden kanssa. Puut huolehtivat nekin toisistaan juuriliitoksillaan, jos on Puiden salattu elämä -teoksen tehnyttä, saksalaista metsänhoitajaa uskominen.
Metsään pakenivat häpeissään myös Aleksis Kiven seitsemän veljestä, piiloon jylhään kuusistoon, karhun kanssa painimaan, maailman jäädessä unholaan.
Dramaturgina Hanna Ojala on uuttanut Kultarinnan tekstistä vahvan karhumytologian. Karhu, suomalaisten vanhin jumala, ihmisen kaltainen ja tämän kanssa samoilla marja- ja kala-apajilla liikkuva metsäjätti on eläin ylitse muiden ja on roolinsa sekin näytelmässä ansainnut.
Kehyksenä lähihistoria
Näytelmä kuvaa kolmea sukupolvea ja niiden yhteyttä luontoon. Tarinan kehyksenä ovat Suomen lähihistoria, 1900-luvun alkuvuosikymmenet, sisällissota ja Lapuan liike.
Päähenkilöinä ovat kartanonpoika, luontotutkija Erik ja hänen tyttärensä Malla. Muita henkilöitä ovat muiden muassa Erikin työläisvaimo Lidia, punaorpo Joel, taloudenhoitaja Hanna ja Mallan kasvatusvanhemmat Pohjanmaalla.
Tarinan myötä seurataan Erikin ja Mallan aikuistumista, kasvua ja vastuunkantoa. Tärkeä teema on myös pienen lapsen yksin jääminen ja selviytyminen. Luonnonsuojelu, rauhanaate ja yksilön valinnat ovat nekin näytelmän keskiössä.
Metsä tarjoaa suojaa ja lohtua niille, jotka sopeutuvat elämään luonnon kiertokulun ja omantunnon ohjaamina. Toiset ovat tiukasti ympäröivän yhteiskunnan ikeen alla.
Kohtausten juoksutusta
Kirjan näyttämösovituksessa on haasteensa. Kytömäen äärettömän kaunis kuvakieli tekee sen vielä astetta haastavammaksi. Tekstitaiturin kirjaan tulee palattua yhä uudelleen sen raikkaasta kielestä huumaantuneena. Samaan ei näyttämöversio voi yltääkään. Ken ei ole Kultarintaa lukenut, voi paneutua näytelmään mielen kahleitta.
Lavastaja Markku Hernetkoski jakaa näyttämön kohtauspaikoiksi pituussuuntaan vedettävillä verhoilla. Nämä luovat tiloja, tunnelmia ja aikatasoja. Verhojen edessä, väleissä ja takaosassa kuljetetaan tapahtumia.
Ohjaaja Hanna Ojala juoksuttaa kohtaukset monipolviseksi tarinaksi. Vauhti on paikoin hengästyttävää, eivätkä jotkin roolit pääse syvenemään. Osa hahmoista jää etäisiksi. Myös koomisuus on hetkittäin turhan alleviivaavaa.
Lavaa hyödynnetään mallikkaasti. Malla laskettelee välillä jopa katsomon kaiteella. Hauska oivallus on tuoda tapahtumia katsomon kainaloon.
Näyttämön kalliolohkareet ovat kuin välkehtivää taftia. Veli-Matti Erstan valot saavat lohkareet elämään, mutta punainen väri särkee metsän taian.
Katosta roikkuvien puiden symboliikka muistuttaa myös ihmisen juurettomuudesta.
Puolensataa roolihahmoa
Teatterin koko kapasiteetti on käytössä: henkilöhahmoja on puolensataa, joten osa näyttelijöistä urakoi useammassa roolissa.
Aija Pahkala tekee onnistuneen tulkinnan isää kaipaavana ja sitkeänä Mallana. Pahkalan nopea ja terävä kehonkieli on tarkkaa ja tutun tunnistettavaa työtä. Tuomo Kemppainen vakuuttaa herkkänä ja mieleltään rikkoutuvana Erikinä. Irina Parviainen rakentaa mainiolla tavalla kaksi naiskuvaa: Erikin äidin ja Mallan kasvatusäidin.
Airi Salmelan esitykseen säveltämän musiikin soittajina ovat pitkälti monitaitoiset näyttelijät. Lisäksi mieleeni jäi Leena Rousti, joka solmii onnistuneesti sisäkkö Hannan esiliinan vyötäisilleen ja on vahvaääninen laulaja.
Marko Ahokankaan äänimaailmassa on onnistuneita taustoja. Rääkyvistä, ihmishahmoisista linnuista en kuitenkaan pitänyt. Kohtauksen tulisi herättää levottomuutta, mutta nyt sillä oli vaara taipua humoristiseksi.
Hiilinieluiset metsävarat
Halataan puuta -kampanjat, testamentit metsän hyväksi ja naavaiset viherseinät toimistoissa kertovat suomalaisten luontorakkaudesta. Hiilinieluiset metsät haukkaavat keskeisen roolin ilmastonmuutoksessa ja sen torjunnassa.
Lähiaikojen uutisoinnit tekevät näytelmästä hyvinkin ajankohtaisen. Jopa Korkeasaaren karhujen aikainen herääminen lienee leudon sään aiheuttama kehon ohjelmointivirhe.
Anni Kytömäki on kertonut potevansa huonoa omaatuntoa kirjansa kaatamasta hongikosta. Hän onkin ”hyvittänyt tekoaan” ostamalla Sastamalan metsästä palan, jolta ei hänen mukaansa kaadeta puita. Täytyy lohduttaa kirjailijaa, että kyllä metsä varmasti kiittää havusormet ristien julkisuudesta. Kirjan ja myös näytelmän ansio on, että ne taatusti houkuttelevat yleisön luontoon. Katsojanakin tulee vahva tunne, että tämä tarina on koettava vielä uudelleen.
Kommentointi on suljettu.