Jos minä olisin…

Jos minä olisin oppilaanohjaaja eli opo, niin minä olisin sellainen opo, että kaikkien nuorten pitäisi tehdä isona sitä työtä, mitä he haluavat tehdä.
Ensin toki pitäisi selvittää, mitä kukakin haluaa. Jos lääkärin tytär sanoisi minulle, että hän haluaa olla lääkäri, vastaisin: ”Mutsis on.” Sitten käyttäisin kaikki mahdolliset kuulustelu- ja kiristyskeinot selvittääkseni, haluaako nuori todella olla isona lääkäri vai haluavatko hänen vanhempansa sitä.
Raja voi joskus olla häilyvä. Omat haaveet voivat sekoittua vanhempien toiveisiin tai kavereiden mielipiteisiin. Mutta siinä vaiheessa, kun puristaisin hohtimilla ohjattavan oppilaan pikkusormea, hän voisi parkaista haluavansa olla sittenkin taidemaalari. Sitten voitaisiin alkaa yhdessä suunnitella hänen uraansa taiteilijana.
Mahdollisesti tämä nuori olisi taiteilijana täysin lahjaton. Sitähän minä en osaisi arvioida, enkä haluaisi edes yrittää. Minä vain sanoisin: ”Usko itseesi ja paina eteenpäin.”
Jos hän olisi täysin lahjaton, hän tajuaisi sen kyllä ennen pitkää. Hänen taipaleensa taiteilijana katkeaisi siihen, minkä jälkeen hän voisi lukea itsensä vaikka insinööriksi tai lääkäriksi. Ehkä hän hukkaisi muutaman vuoden työurastaan hapuillessaan taiteen parissa, mutta hänen ei tarvitsisi hukata koko loppuelämäänsä miettien, mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi uskaltanut yrittää. Hänen ei koskaan tarvitsisi olla katkera vanhemmilleen siitä, että ei saanut toteuttaa omaa unelmaansa.
Mahdollisesti hänestä tulisi kuuluisa taiteilija. Ihminen tapaa kehittyä hyväksi siinä, mitä hän todella haluaa tehdä.
+++++
Jos minä olisin oppilaanohjaaja, en koskaan sanoisi, ettei toisen kannata yrittää johonkin ammattiin. Aina kannattaa yrittää. On mukavampaa edes yrittää jotain, mitä todella haluaa, kuin onnistua jossain, mitä ei edes halua.
Toisaalta minä en koskaan sanoisi, ettei toisen kannata tyytyä johonkin ammattiin. Se ei ole tyytymistä, jos tekee jotain, mitä haluaa, vaikka edellytyksiä olisi enempäänkin. Mikä lopulta edes on enemmän? Ovatko korkea koulutus ja iso palkka enemmän kuin onni siitä, että saa elää omannäköistään elämää?
Minun olisi oman oponi mielestä pitänyt mennä yliopistoon lukemaan kieliä tai biologiaa. En millään keksinyt miksi. En vieläkään tiedä, mitä ihmettä olisin tehnyt siellä. Tai sen jälkeen. Minä näin hevosalan unelmana, hän näki sen tyytymisenä. Olisi ollut edellytyksiä parempaan. Mene ja tiedä.
Minä luulen, että ihmiset palavat loppuun ennen kaikkea sellaisissa töissä, joita he eivät ylipäätään olisi koskaan halunneet tehdä. Huomataan, että jokin muu ala houkuttelee huomattavasti enemmän. Ollaan nelikymppisiä, on asuntolaina ja lapset, joille on luvattu loma Rodoksella. Se on huono vaihe elämässä irtisanoutua vakituisesta työstä ja mennä vaikka neljäksi vuodeksi opiskelemaan uutta alaa. Jää aika monelta tekemättä.
Eiväthän kaikki alle kaksikymppisinä oikeasti tiedä, mitä elämältään haluavat. Mutta jos minä olisin opo, yrittäisin rohkaista jokaisen nuoren juuri sille omalle polulleen, vaikka se vaikuttaisi pitkältä ja mutkaiselta. Toivoisin, että polku tai jokin sen haara veisi oppilaan sinne, missä hän todella haluaa isona olla. Ja toivoisin, ettei hänen tarvitse palata takaisin lähtöpisteeseen ja hakea opintotukea uudelleen parinkymmenen vuoden päästä.
+++++
Jos minä olisin opo, sulkisin korvani siltä, mitä vanhemmat ja todistuksen keskiarvo sanovat. Kuuntelisin unelmia.
+++++
Jos minä olisin opo, vanhemmat eivät pitäisi minusta. Opettajatkaan eivät välttämättä pitäisi minusta. Heidän mielestään minä pilaisin lapset. Onneksi minä en ole opo, koska en oikeasti koskaan ole edes haaveillut sellaisesta. Olisin täysin väärällä alalla ja burnoutin partaalla, ja samalla kun väistelisin vihaisia vanhempia, toivoisin olevani hevosalan yrittäjä ja kolumnisti.
Mikä sinä toivoisit olevasi?