Saamelaistietous ontuu - Ajankohtaista

Ylöjärven lukiossa työskentelevän opettajakaksikon mielestä saamelaistietous on suomalaisilla huonosti hanskassa. Aihetta korkeintaan sivumainintana käsittelevä yleissivistävä opetus ei asiaa paljon paranna. Kaksikko usuttaisikin opetusta mieluusti uusille raiteille.

Äikän luotsi Jussi Pajukankaan (oik.) omiin opintoihinkaan ei kuulunut laajalti saamelaisasiaa. Saamen taidon puutettaan hän ei silti häpeä. – Saamea olisi pitänyt opiskella oikeasti vieraana kielenä, jotta voisi opettaa sitä, edes alkeina, hän sanoo. – Saamelaiset ovat niin kapeassa marginaalissa, että pitäisi mikroskoopilla katsoa, historian opettaja Tommi Lindholmkin toteaa, yliopisto-oppinnoistaankin.

Totta tosiaan, Peteliuksen ja Kallialan hoilottavat nunnuka-hahmot juolahtavat ensi mielijohteena saamelaisuudesta historian ynnä muiden aineiden opettaja Tommi Lindholminkin aatoksiin.
– Kilisevät viinakassit ja käsitys saamelaisista juoppoina ja hassuttelijoina. Nämä minulle tulevat mieleen, ihan oikeasti, hän myöntää kulmiaan kohottaen.
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalla Jussi Pajukankaalla ei ole heittää paljon tämän laajempaa spontaania luentoa. Mieleen nousee lähinnä sukukieli jossain kielten sukupuun oksalla killumassa. Eräs ajankohtainen yksityiskohta sentään nousee hänen huulilleen: alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva Ilo 169 -sopimus.
– Suomessa sitä ei jostain syystä ole ratifioitu, hän pöyristelee.
Päällimmäinen mielikuva saa Lindholmin hiukan punastelemaan ja vetää Pajukankaankin mietteliääksi.
– No onhan se vähän noloa, että meillä elää Lapissa oma väestöryhmänsä ja en oikein tiedä aiheesta paljoakaan, Lindholm toteaa.

Lukion oppikirjoissa saamelaisuus nousee lähinnä sukukieliasioihin kurkistettaessa. Historia katsahtaa siihen vain autonomiaa edeltävän ajan kurssilla. Taustalla näkyvästä historian oppikirjasta saamelaisia ei löydy edes hakemistosta.

Paikka vain sivulauseessa

Kaksikko arvioi suomalaisten yleensäkin tuntevan saamelaisuutta kovin huonosti. Se osataan yhdistää lähinnä poronhoitoon ja perinnepukeutumiseen. Pajukangas kuitenkin uskoo, että tietous on kasvamassa. Sen hän lukee eritoten saamelaisten omaksi ansioksi.
– He ovat pitäneet kovaa meteliä itsestään, äikän ope kiittelee viitaten esimerkiksi linnan juhlissa nähtyihin Ilo 169:ään viittaaviin teksteihin saamelaisnaisen ja tämän puolison iholla.
– Tämä ei tietenkään tarkoita, että aihe pitää jättää vain saamelaisten asiaksi – ajatukseksi ”brändätkää itsenne”.
Lindholm nyökyttelee.
– Mielikuva saattaa olla, että heidän elämäntapansa on perinteistä ja alkeellista, mutta eihän asia niin ole: he kulkevat siellä moottorikelkoilla. Ihan samalla viivalla olemme, hän sanoo ja uskoo monen jo oivaltavan tämän.
Yleissivistävässä opetuksessa saamelaisasia on kaksikon mukaan köykäisissä kantimissa.
– Lukion historiassa se on maininnan tasolla. Ja se, mitä käydään läpi, on se, että suomensukuiset heimot työnsivät saamelaiset pohjoiseen. Asenne on jotenkin ylimielinen, Lindholm hymähtää.
– Oppikirjojen tekijöitä saamelaisuus ei kiinnosta yhtään, hän sivaltaa ja arvioi, ettei tilanne ole peruskoulussa sen parempi.
Yhteiskuntaoppikaan ei aihetta juuri kalua. Opiskelijoilta kysyttäessä mieleen nousi vain saamelaiskäräjät. Äidinkielessä taas raapaistaan sukukieliasioita.
Pilkahduksen parempaan kaksikko kuitenkin näkee. Uusi lukion opetussuunnitelma pitää sisällään ainakin viitteitä mahdollisuuksiin pedata saamelaisuudelle aiempaa enemmän tilaa.

Koska saamelaisuuden käsittely opetuksessa on vähäistä, opettajakaksikon mukaan valtaosa ihmisten saamelaistiedoista pohjaa dokumentteihin ja muihin asiaohjelmiin. – Paljon parjattu Yle näyttää saamenkielisiä uutisia, Pajukangas kiittelee tässä kuvassakin näkyvää kansallisen televisiomme uutistarjontaa.

Arvoisensa paikka opetukseen

Luotsit ovat yhtä mieltä, että saamelaisasiaa tulisi lisätä opetuksessa.
Pajukangas kuitenkin huomauttaa, että paljon kiikastaa liikenevästä rahasta, mikäli lisäkursseja haluttaisiin. Rajallinen aika sen sijaan ei Lindholmista ole ongelma: vain pienin painopistemuutoksin saamelaisuudelle irtoaisi tilaa muun sisällön liiaksi kärsimättä.
Lisäopetuksen kaksikko sijoittaisi aihetta jo nyt raapaiseviin oppiaineisiin. Äidinkielessä se onnistuisi sukukielinäkökulmaa yhä laveammin puimalla. Hyötyä olisi niin saamelaisasiaan kuin muuhunkin:
– Tulisi paljon asiaa suomen kielen ja kaikkien kielten kehityksestä. Ja kielen kehitys taas kertoo yhteisistä juurista ja yhteisestä historiasta.
Historian opetukseen Lindholm ensi töiksi raivaisi saamelaisille tilan, joka heille kuuluu.
– Otetaan nyt ne saamelaiset osaksi Suomen historiaa! Heitä on vain tönitty Lappiin.
Yhteiskuntaoppi voisi käsitellä saamelaisuutta nykymaailman kantilta.
Pajukangas ynnää, että yksi konsti on myös opettaa saamea vieraana kielenä. Kysyntä ja tarjonta on kuitenkin oma kysymyksensä, joten ainakaan kaikkia koskettavaksi vaihtoehdoksi kieliopetuksesta ei ole.
Saamelaistuntemus ja saamelaisuus osana kulttuuriamme ovat kaksikosta jo itsessään arvokkaita, mutta lisäksi ne auttavat ihmisiä ymmärtämään itseään, muita ja erilaisuutta, varsinkin tässä kansainvälistyvässä ajassa.
– Kun käydään saamelaisuutta läpi, se purkaa myyttiä, että Suomi olisi jokin yhtenäiskulttuuri, Lindholm toteaa.
– Kyllä meidän pohjoismaisena hyvinvointiyhteiskuntana pitäisi olla näissä asioissa eturintamassa! Pajukangas vetoaa.