Nuorena likkana sitä joutui vähän väliä vakuuttelemaan ja selittelemään omaa penkkiurheiluinnostustaan ja asiantuntemustaan. Kymmenen vuotta sitten hameväen kiinnostus englantilaiseen jalkapalloon oli yhtä kuin kiinnostus David Beckhamiin ja hänen tukkatyylinsä.
Huumorintajuni ei kestänyt myöskään sitä, että hokihullun serkkuni fanitus perustui siihen, missä joukkueessa on söpöimmät pelaajat. En kehdannut osallistua keskusteluun ääneen, sillä toinen sen ajan suurista kiekkoesikuvistani oli – ja on yhä – Liipolan Hasek Pasi Nurminen.
Sanotaan vanhenemisesta kuitenkin mitä tahansa, yksi sen ehdottomasti hyvistä puolista on uskallus tunnustaa omat heikkoutensa. Omani on se, että en ole seurannut jääkiekkoa aktiivisesti enää vuosikausiin. Kun ikä alkaa olla lähempänä 30:tä kuin 25:tä, kehtaan kuitenkin tunnustaa raahautuvani kiekkokatsomoon vain ja ainoastaan Petteri Nummelinin takia. Enkä nyt puhu hänen pelitaidoistaan.
Urheilutietämys ja -innostus periytyvät usein isältä pojalle, mutta harvemmin äidiltä tyttärelle. Tyttäreltä äidille se voi periytyä hieman.
Kesällä 2006 pelattujen jalkapallon MM-kisojen aikaan meidän äitimme oppi tunnistamaan pelaajista vain Harry Kewellin. Australialaisen kasvokuva loisti kisojen ajan pöytäkoneemme taustakuvana.
Pikkusiskokin oppi. Isosiskon ylpeydellä katselin vierestä hänen kyyneleitään Liverpoolin ottaessa kunnolla turpaan. Systeri parkui suljetun oven takana, ja äiti syytti siitä kovaäänisesti minua. Minä syytin Arsenalia, mutta mielessäni jaoin itselleni Vuoden isosisko -palkinnon.
Vielä pari kesää sitten perinteisen kotimaisen jalkapalloseuran grand old puuhamies manasi ennen lehdistötilaisuutta, kuinka paikalle ei suinkaan tule hänen henkilökohtaisesti pyytämänsä päätoimittaja vaan ”joku tyttö”. Joku tyttö pääsi huomauttamaan olevansa kyllä jo paikalla ja selviävänsä työstään – sen jälkeen Grand Old Puuhamies soitti juttuvinkkinsä suoraan jollekulle tytölle. Tytöttely on tässä iässä tosi jees.
Sittemmin olen toivonut, että osaamistani olisi kyseenalaistettu. Jenkkifutiksen otteluraporttien väsääminen valmentajan puhelinhaastattelulla on yksi niistä tilanteista. Toinen on se, kun minut Kangasalla passitettiin ensimmäistä kertaa lentopallokatsomoon.
En ole päätynyt tälle surkuhupaisalle tielle sen vuoksi, että ymmärtäisin lajista jotain. Olin vain osaamattomista vaihtoehdoista vähiten osaamaton. Olen täysin varma, että otteluissa on kuuluttajat ainoastaan nuorehkoja naistoimittajia varten.
Sanonnassa siitä, kuinka huonot pelaajat päätyvät valmentajiksi ja vielä huonommat toimittajiksi, on pakko olla perää.
Olen kuitenkin saanut lentopallojutuistani kehuja. Se jos mikä osoittaa, että edes laji-ihmiset eivät aseta toimittajien rimaa hirvittävän korkealle. Tosin en vielä tänäkään päivänä ole varma siitä, olivatko ne oikeasti kehuja vai silkkaa sitä v-kirjaimella alkavaa itseään. Jälkimmäiset voisin ottaa vastaan punastumatta.
Kirjoittaja on Ylöjärven Uutisten uusi urheiluavustaja.
Kommentointi on suljettu.