Kotimainen huippujalkapalloilu on ollut tänä vuonna yhtä duunaria köyhempi. Keskikentän työmyyrää Sakari Saarista ei ole korkeimmilla sarjatasoilla enää näkynyt.
Vuorentaustan hiekkakentällä peliuransa aloittanut Saarinen vahvistaa Ylöjärven Uutisille, että hänen ammattilaisuransa on ohi. Mies keskittyy nyt kuntourheiluun ja perhe-elämään.
Vielä vuosi sitten Saarinen puntaroi tosissaan, satsaisiko hän edelleen huippufutikseen. Miehellä oli tuolloin menossa toinen peräkkäinen kausi FC Hakassa Valkeakoskella.
Peliaikaa liikeni, muutama onnistuminenkin tuli. Saarinen oli yhä jalkapallon täysammattilainen, vaikkeivät Ykkösen pelaajapalkkiot päätä huimanneetkaan.
Mutta kauden jälkeen tuli tenkkapoo.
– Läksin perheeni kanssa kolmeksi viikoksi Aasiaan lomalle. Sen aikana päätin, että kotiin palattuani haen muita töitä, Saarinen kertaa.
– Monta vuotta olin jo ajatellut, että pitäähän elämässä olla muutakin kuin jalkapallo. Ja onhan minulla jo ikääkin – lopettaminen olisi ollut joka tapauksessa pian edessä.
Keväällä useampi kuin yksi kotimainen seura tarjosi Saariselle sopimusta. Mies kieltäytyi.
Oli uuden aika.
– Päätin jatkaa töissäni vakuutusmyyjänä. Niiden ohella olen käynyt pelailemassa Nokian Palloseurassa kolmosdivarissa. Nämä riittävät minulle ihan hyvin.
Makeita muistoja, huikeita tarinoita
Rouhiva, röyhkeä ja sinnikäs Saarinen pelasi uransa parhaat vuodet Tampere Unitedissa. Joukkueen fanien keskuudessa hän nousi liki kulttitähden asemaan.
Miehen lempinimi Maaginen on ironiaa: Saarinen ei koskaan häikäissyt tekniikallaan. Tämän puutteensa hän kuitenkin korvasi monipuolisuudellaan.
– Kolusin läpi kaikki pelipaikat paitsi maalivahdin tontin, Saarinen naurahtaa.
– Samahan se oli, toisaalta. Keskikentällä olen kuitenkin aina ollut omimmillani, hän jatkaa.
Uransa parhaiksi saavutuksiksi Saarinen laskee TamUssa voittamansa kolme Suomen mestaruutta. Myös hurjiksi äityneet europelit ovat jääneet kirkkaina hänen mieleensä.
– Niillä reissuilla sitä tajusi, miten jalkapallo on etelä- ja keskieurooppalaisille koko elämä, Saarinen miettii.
– Kun vuonna 2008 pelasimme Mestarien liigan karsinnoissa montenegrolaista joukkuetta vastaan, meininki oli suorastaan vaarallista. Voitimme viime hetken maalilla, ja sekös raivostutti kotijoukkueen presidentin, hän alkaa tarinoida.
– No, tämä presidentti löi matsin jälkeen erästä pelaajaamme nyrkillä vatsaan! Ja toinen joukkueemme jäsen meinasi tulla kuristetuksi. Lisäksi stadionilta lähtiessämme bussiamme heiteltiin pulloilla, Saarinen muistelee päätään pyöritellen.
Suomessa Saarinen ei omien sanojensa mukaan joutunut futiksen takia koskaan vaaraan. Kylmässä pohjolassa fanikulttuuri on aina ollut hillityn viileää.
Tarinoita ulkomailta miehellä kuitenkin tuntuu riittävän. Kaikki niistä eivät suinkaan liity huliganismiin.
– Huikein kokemus oli ehkä peli SS Laziota vastaan Stadio Olimpicolla. Vastassa oli muun muassa Italian maajoukkuemies Fabio Liverani – upea pelaaja!
Kotiseutu voitti Euroopan
Vaatimaton Saarinen ei osaa arvioida, mitä futis-Suomi hänen lopettaessaan menetti. Keskikentän duunari palloili suurimman osan urastaan yhdellä ja samalla korkealla tasolla.
– Enköhän minä potentiaalini täyttänyt. Siinä suhteessa mitään ei ole jäänyt hampaankoloon, Saarinen summaa.
– Tosin ehkä ulkomailla olisin voinut käydä kokeilemassa onneani. Se oli monta kertaa lähellä, hän myöntää pienen pohdinnan jälkeen.
Vielä juniori-ikäisenä Sakari Saarinen kuului maamme eturivin keskikenttälupauksiin. 1990-luvun lopulla hänestä olivat kiinnostuneet muun muassa AZ Alkmaarin ja SC Heerenveenin kaltaiset hollantilaisseurat.
Useat näyttöreissut Eurooppaan eivät tuolloin poikineet sopimusta. Noin vuosikymmen myöhemmin aukesi kuitenkin uusi mahdollisuus, josta suomalainen futisyhteisö ei välttämättä tiedä.
– Eräs norjalainen divariseura halusi minut pelaamaan edustusjoukkueessa ja valmentamaan junnuja, Saarinen paljastaa.
– Tarjous kuulosti hyvältä, ja siirto oli todella lähellä. Seura oli maksanut minulle lentolipunkin. Viime hetkillä päätin kuitenkin olla lähtemättä, hän jatkaa.
Nopealla aikataululla avautuneen Norja-virityksen torjuminen kuvastaa tietyllä tapaa koko Saarisen uraa. Mies kieltäytyi, koska perhe oli uraa tärkeämpi.
– Jos TamU ei olisi kaatunut, olisin varmaan pelannut koko urani Tampereella, hän myöntää.
– Palasimme Pirkanmaalle kolme vuotta sitten, kun sopimukseni Rovaniemelle loppui. Olisin voinut jatkaa pelaamista Veikkausliigassa, mutta kotiseutu kutsui. Täällä on ihmisen hyvä olla.
Lamminpäässä asuvalla Saarisella on yhä vahva side juuriinsa. Miehen vanhemmat asuvat Ylöjärvellä ja ovat silloin tällöin perheen nelivuotiaan tyttären lastenhoitoapuna.
Onpa futaaja itsekin miettinyt paluuta puutarhakaupunkiin.
– Olisihan se kiva saada tyttö kouluun Ylöjärvelle. Katsotaan, mitä vuodet tuovat tullessaan, hän virnistää.
Kommentointi on suljettu.