Mikko ja Martti Syrjällä on biisin teossa selvä työjärjestys: ensin sävellys, sitten sanat. Toisaalta kitarasoolo syntyy yleensä vasta kalkkiviivoilla.
Joka päivä ja joka ikinen yö, Murheellisten laulujen maa, Vuonna ’85. Jo nimet saavat biisit soimaan päässä. Kerta toisensa jälkeen sävellys-sanoituspari Mikko ja Martti Syrjä on onnistunut luomistyössään, saanut biisit uppoamaan yleisöön.
Biisinteossa yleisö on kuitenkin suljettava mielestä.
– Sen ajatteleminen saa pasmat sekaisin, sanoittaja selittää.
Kipalenikkarit saattavat päästää kuulijat ajatuksiinsa korkeintaan omien kriteeriensä tarkistamiseksi, mutta hittejä he eivät tehtaile.
– On yllättävän vaikeaa ennustaa, mistä tulee hitti. Biisi on tekovaiheessa liian lähellä. Se on tehtävä itselle omien kriteerien mukaan, säveltäjä summaa.
Laulun teon ulkopuolella mieli on kuitenkin vapaa ajatukselle, että hengentuote päätyy kuulijoille.
– Sehän tämän homman tarkoitus on, sanataituri sanoo veljen nyökytellessä.
Ituna sävy tai riffi
Veljesten kappaleet ovat syntyneet yhtä poikkeusta lukuun ottamatta järjestyksessä ”ensin sävellys, sitten sanat”.
– Luulen, että järjestys on useimmilla niin. Rockmusiikki on yllättävän sävellyskeskeistä. Sävel on musiikin perusilmentymä, ja sitä kuvitetaan sanoilla, Mikko ”Pantse” Syrjä puntaroi.
Syyksi järjestykselle kaksikko katsoo eritoten sen, että lauluteksti on melodiaa venyväisempi. Sävellystä ropeloimalla koko biisi muuttuu muuksi, mutta sanoja vanuttamalla ajatus säilyy. Veljekset selittävät, että sävellykselle on luonteenomaista edetä juuri tietyin muodoin. Jos sanoittaja ei tiedä muotoja etukäteen, lyriikat osuvat harhaan.
– Kyllä musiikkikin joustaa, jos niikseen tulee, mutta silloin menetetään estetiikkaa, sanoittaja tuumii.
Ensi askel, siis sävellyksen langanpää, voi urjeta mistä vain biisin kohdasta. Se on pieni sävelkulku, useimmin joko laulumelodiasta tai riffistä. Se puhkeaa tapailemalla säveliä soittimesta tai vain mieleen putkahtamallakin.
Laulumelodian alku saattaa kuoriutua vain yhdestä sävystä eli sävelen tai sävelkorkeuden avaamasta maisemasta. Sitä täydentämällä syntyy biisin siemeneksi pieni pätkä melodiakulkua. Riffin ympärille taas on löydettävä laulumelodia, tai se ei johda mihinkään.
Sen ainoan kerran, Näissä sanoissa -kappaleen kohdalla, kun kaksikko pyöräytti luomisjärjestyksen ympäri, idea tekstiin syntyi kirjoittelemalla ajatuksesta toiseen tajunnanvirtamaisesti. Syrjä ei edes tarkoittanut rivejä laulutekstiksi, mutta ne napattiin, kun tuli pikatarve biisille.
Sävelpalasta toiseen, kuvasta kuvasarjaan
Seuraavaksi ryhdytään täyttämään auennutta maisemaa.
– Joskus täytteleminen lähtee sujumaan kohtuullisen ripeästikin mutta ei koskaan yhdeltä istumalta. Palaan yhä uudelleen maisemaan, jossa on puuttuvia paloja.
Se, missä järjestyksessä palasia syntyy, vaihtelee sävellysprosesseittain, mutta tyypillisesti Mikko Syrjä säveltää aloittamansa palan eheäksi siirtyäkseen taas uuteen. Tavallista on edetä palasesta sen jäljessä tulevaan kohtaan, esimerkiksi kertosäkeestä säkeistöön.
– Silloin tulee tavallaan säveltäneeksi myös kappaleen alkua.
Joskus palikka vaihtaa roolia. Vaikkapa säkeistöksi ajateltu sävelkulku päätyykin alkuteemaksi.
Kun säveltäjä on saanut laulumelodian kasaan hyräillyksi tai soitetuksi demoksi, alkaa veljen sanoitustyö. Tunnelma, joka melodiassa sykkii, herättää lyyrikolle tilannekuvan.
– Se ei ole valokuvamainen kuva vaan tapahtumasarja ja tunnelmatila jostain tilanteesta, joka olisi joskus voinut tapahtua.
Tästä kuoriutuu lisää kuvia: tilanteen taustaa ja seuraavia vaiheita. Ne alkavat asettua kertomuksen muotoon.
Silloin kerran, kun sanat syntyivät ensin, Mikko Syrjä sävelsi normaalia vapaamuotoisemmin ottein.
– Kokeilin hyräillä sanoitusta. Koetin tehdä musiikin, joka pystyi joustamaan, säveltäjä kertoo, kuinka etsiskeli tekstin mukana leijuvia, vaihtelevan pituisia säemelodioita.
Lopuksi viilaukset, koristeet ja soolo
Säveltäjä suunnittelee biisin kaikkine soittimineen jo rakennusvaiheessa, mutta vielä viimeistelyn aikana kappaletta sorvaillaan.
Tekstin takia melodia ei koskaan muutu; sanoittaja laatii säkeet melodian mitoille tarkan uskollisesti. Sen sijaan säveltäjä voi saada jo ehjäksi luulemaansa sävelkulkuun vielä loppumetreillä jonkin entistä paremman idean. Sanoitusta hiotaan useinkin vielä äänityksen alla.
Lopussa lisäillään myös koristelmia ja yksi iso pala: kitarasoolo. Siihen on voinut olla olemassa idean juurta, mutta usein se muotoutuu vasta äänitysten inspiroimana.
– Hienoimmat levytyskokemukseni liittyvät Pantsen sooloihin. On aika maaginen tilanne, kun soolo lähtee menemään, veli hehkuttaa.
Valmista tulee, kun deadline puskee niskaan. On miksattava ja luovutettava työ. Vielä tällöinkään sanoittaja ei juuri ajattele yleisöä. Säveltäjä sen sijaan saattaa odottaakin kommentteja, sillä on itse vielä liian lähellä tuotosta ja näkee vain korjaamisen paikat.
Kaikkein päällimmäisenä on hämmennys: iskee pinnistyksen jälkeinen helpotus, mutta toisaalta pää on vielä ylikierroksilla. On nollattava mielen karuselli.
– Tulee janon tunne, säveltäjä murjaisee.
