Isäni oli itse rauhallisuus. Hän ei esimerkiksi koskaan korottanut ääntään.
Paitsi kerran. Muistan sen tilanteen elävästi, vaikka olin silloin vain nelivuotias. Olimme tulleet evakkoina Karjalasta, ja ensimmäiseksi vuodeksi meidät oli sijoitettu Jalasjärvelle, kirkkoherran pappilaan – ehkä siksi, että isäni oli pappi.
Vuoden päästä meidät sijoitettiin sitten eräässä Satakunnan pitäjässä sijaitsevan suuren kartanon kesähuvilaan yhdessä toisen karjalaisperheen kanssa. ”Veikko Vennamon käskystä”, sanottiin. Hänhän johti asutustoimintaa.
Olin takapihalla leikkimässä, kun kuulin kummallista ääntä. Joku huusi kauheasti minun isäni äänellä. Ryntäsin etupihalle ja jähmetyin kauhusta. Koivukujalla seisoi kaksi miestä: isä ja kartanonherra.
Ja isä huusi, naama punaisena: ”Ettekö Te yhtään ajattele, mitä me karjalaiset olemme kokeneet? Olemme menettäneet kotimme ja kotiseutumme. Monet meistä ovat menettäneet koko omaisuutensa ja sen lisäksi monet myös perheenjäseniään pommituksessa, johon evakkojunamme joutui kesken matkan. Teillä on tuossa suuri kartano, ja Te ette haluaisi antaa meille asuttavaksi kesähuvilaanne, koska Te itse tarvitsette sitä. Ettekö Te häpeä!”
Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat, ja niiden aikana on monissa juhlapuheissa kiitelty sitä vireyttä, välittömyyttä, positiivisuutta ja yrittäjähenkeä, jonka karjalaiset aikanaan toivat mukanaan kehittämään uusia asuinpaikkojaan.
Balkanin kriisin aikaan saimme ystäväperheeksemme Gashin perhekunnan. Itkusilmin he kertoivat meille kauheuksista, joihin serbit olivat heidän kylässään syyllistyneet. Kuuntelimme heitä järkyttyneinä. Ystävystyimme tämän muslimiperheen kanssa ja autoimme heitä pienissä käytännön asioissa. Sitten viranomaiset suuressa viisaudessaan määräsivät heidät muuttamaan Punkalaitumen pakolaiskeskukseen, ja yhteytemme katkesi.
Se siitä kotouttamisesta.
Lienevätkö he nyt takaisin palanneina kotimaassaan, jonne he niin kovasti kaipasivat, jälleenrakentamaan pientä kotikyläänsä?
Meitä siirtolaisia oli yli 400 000.
Toki me olimme suomalaisia, ”omaa väkeä”, mutta kyllä mekin aluksi saimme kuulla ryssittelyä ja muuta ikävää.
Onko Suomeen nyt tulossa uusi evakkoaalto? Miten suureksi se mahtaa kasvaakaan?
Meillähän on lama. Meillähän asiat ovat paljon huonommin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Emme me voi! Eikö oman maamme asiat pidä hoitaa ensin kuntoon?
Tarvittaisiinko taas vennamoita, jotka vähät välittäisivät ihmisten nurinasta ja kiukuttelusta ja löisivät nyrkkiä pöytään ja panisivat asioita toimeksi?
Muutamat suuret kartanonherrat, Suomen wahlroosit ovat osanneet ajoissa jättää tämän uhkaavan tilanteen taakseen ja muuttaneet sinne, mihin vennamoiden käsi ei ulotu.
Mutta onko tässä maassa nyt lukematon määrä pienempiä kartanonherroja, jotka julistavat, että saavutetuista eduista emme luovu ja että säästöjä ja ratkaisuja on etsittävä muualta kuin meidän kartanomme kesähuviloista?
Minun isäni sukupolvi eli monta kertaa ahtaammassa elämäntilanteessa kuin me. Elettiin sodan jälkeisissä todella puutteellisissa oloissa. Itkivätkö he osaansa? Pitivätkö he kiinni oikeuksistaan? Nurisivatko he elämän kovuutta?
Eivät. He purivat hammasta, tekivät pitkää päivää, auttoivat toisiaan. He jälleenrakensivat tämän maan.
Eivät he kyselleet, miksi me evakot emme ratkaisseet asioita siellä, missä me elimme. Eivät he piiloutuneet sen tekosyyn taakse, että ongelmat pitää ratkaista siellä missä ne syntyvät. He ymmärsivät, että jos henki on vaarassa, on pakko lähteä kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Kaiken uhalla.
Jos isäni eläisi, mahtaisiko hän kysyä: ”Ettekö te häpeä?”
