Vuosikymmenet marjastusinnon pauloissa metsiä kolunnut Pentti Partanen nauttii luonnon rauhasta ja karttuvasta saaliista. Marja-aika tuo jalkapohjiin pakotuksen: metsään on päästävä.
Vuorentaustalainen Pentti Partanen avaa arkkupakastimensa kannen. Rasioita, rasioita – pino ja toinenkin. Mustikkaa ja vadelmaa. Sieniäkin on. Niin on tilaakin, mutta tarkoituksella: syksyn mittaan kertyy vielä puolukoita ja karpaloita.
Partasen saalis ei ole mitään pientä puolukan pyörittelyä. Tänä vuonna mies on kerännyt itselleen ja muille mustikoita 80 litraa ja vadelmia noin 30 litraa. Sieniä lepää pakkasessa 12 rasiaa.
Mutta määrä ei ole lähellekään herran ennätys. 1980-luvulla kiihkeimpinä keräilyvuosinaan hän saalisti parhaimmillaan 350 litraa eri marjoja yhtenä sadonkorjuukautena.
Moinen on mahdollista, kun poimintatekniikka on harrastuneisuuden myötä hanskassa ja kun metsässä käy päivittäin.
– Ja vietti kasvaa, kun huomaa, että pakastimessa on niin ja niin paljon. Kun on viisi litraa, pitää saada kymmenen, kun on kymmenen, pitää saada 15… Ilman todellista intoa ei voi tämmöistä tehdä.
Pakottava hinku marjaan
Luonnon antimien aika on Partaselle iloista aikaa. Kauan odottamakseen mies ei sitä tosin kuvaisi, sillä hän malttaa kyllä odotella satoa.
– Liikun mustikkamailla jo kukinnan aikaan, ja tiedän jo, mistä aloitan keräämisen. Ja koskaan en lähde raakoja marjoja keräämään.
Mutta kun satokausi alkaa, ilo ja keräämisen syyhy kihoavat.
– Jos metsässä on marjoja, jalkapohjiani pakottaa. Täytyy päästä keräämään. Se on jännä tunne, himo kerätä. Se, että pääsee metsään, on vähän niin kuin jotakin voittaisi, marjastuskipinän jo lapsuudessaan saanut sanoo.
Poimiminen suo Partaselle ensinnäkin helpotuksen tunteen. Hinku tyydyttyy, kun syyhyävät näpit päästää valloilleen. Marjametsältä mies saa myös rauhaa.
– Ja kun olen siellä mieluiten yksin, ei vieressä kuulu muuta kuin korkeintaan lintujen laulua ja tuulen huminaa, hän toteaa ja myöntää tasaisen poimimisliikkeen myös tyhjentävän mukavasti päätä.
Niin ikään kypsyneen sadon ja sen väriloiston näkeminen säväyttää.
– Näkee, että luonnon antimet ovat tulleet kirkkaina näkyviin.
Jos marjastus antaa, se ei ota. Partaselta ainakaan. Vaikka hän viettää metsässä kiihkeimmän kuukauden aikana kolmisen tuntia päivässä ja verkkaisempien muutaman kuukauden aikana puolestatoista kahteen tuntia päivässä, ei hän ole koskaan tuntenut marjastuksesta väsymystä. Koskaan ei kolota selkää, ja jännetuppitulehduskin ilmaantui ensi kertaa vasta tänä suvena.
– Syön monipuolisesti, nukun hyvin ja yleiskuntoni on hyvä. En ota mitenkään stressaavasti sitä, kun lähden metsään, monasti myös marjatuokioiden välissä kotona levolla käyvä konkari sanoo ja toteaa marjastuksen painonnoston tapaan tekniikkalajiksi.
Lautaselle ja lahjaksi
Himomarjastaja pakastaa, hilloaa, hyytelöi ja mehustaa saaliinsa. Varantojaan hän käyttää puuron, lihan ja salaatin kumppanina sekä kiisselien ja piirakoiden raaka-aineena.
Marjaa mahtuu miehen lautaselle joka päivä. Värikkäät pallerot eivät kyllästytä, koska ne vain maistuvat niin kovin hyviltä ja koska puhdasta ruokaa on mukavaa syödä. Myös marjojen vuorottelu estänee makunystyröitä tympääntymästä.
Partasen pakastimen ohella tärkeä osoite marjasaaliille on tuttavien, vanhusten, kiireisten ihmisten ja naapureiden vastaanottavat sylit. Ajatus lahjoittamisesta syntyi 1980-luvulla, kun Partanen kertoi sairaalassa dialyysihoitajilleen harrastuksestaan. Hoitajat innostuivat pyytämään marjoja ostettavikseen, ja niinpä mies keksi antaa niitä muillekin, ihan lahjaksikin.
– Miksi en antaisi toisille, kun itselläni on liikaa?
Malttimielin marja-asenteista
Niin luontainen ja arkinen asia kuin marjastus onkin, se herättää monia asenteita ja kiistojakin. Kiivaasti keskusteltuihin ulkomaalaispoimijoihin Partanen suhtautuu maltillisesti.
– Kun on asetettu määräys, etteivät he saa mennä kahta kilometriä lähemmäs asutusta, niin meillehän riittää vaikka kuinka paljon marjoja. Ja eiväthän he voi kerätä kaikkea, marjojen riittävyydestä todistava elävä esimerkki sanoo.
– Suomen marjateollisuus ei voisi jalostaa marjoja, jos näitä ihmisiä ei olisi täällä, hän vielä lisää.
Ennakkoluuloihin tai asenteisiin, joiden mukaan marjastus ja marjoista kokkailu olisi naisten hommaa, mies ei ole törmännyt.
– Tuskinpa vain niin ajatellaan nykyaikana. Niin paljon on raja-aitoja kaatunut naisten ja miesten töiden välillä.
Marjastukseen haluttomia Partanen puolestaan kehottaisi kokeilemaan touhua ennen tuomitsemista. Kaikkien ei kuitenkaan toki hänen mielestään tarvitse olla marjastajia.
– Sehän on luonnekysymyskin jo.
Kotoilun, lähiruokainnon ja itse tekemisen trendin kenties herättelemästä marjainnosta hän on silti mielissään.
– Monen olen kuullut sanovan, että kun vanha sukupolvi jää pois, marjat jäävät metsään. Ei niitä sitten kukaan muu kerää kuin nuori sukupolvi.
