Kytömäen perheestä kyti taas kirjallisuutta

Perheen luonto- ja kirjallisuustaustoista huolimatta nasevan aforistinen esikoisrunoilija löysi luovan kynän ja luontokuvaston omia reittejään.
Skeittaus on ollut sopivaa luovan ilmaisun keinoa etsiskelleelle, Ylöjärvellä lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneelle Pekka Kytömäelle yksi itseilmaisun tapa. Kolmisen vuotta sitten hän löysi myös kirjallisen keinon: runojen kirjoittamisen. Tuloksia voi katsastaa vaikkapa Facebookin Runoilija Pekka Kytömäki -sivulla.
Skeittaus on ollut sopivaa luovan ilmaisun keinoa etsiskelleelle, Ylöjärvellä lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneelle Pekka Kytömäelle yksi itseilmaisun tapa. Kolmisen vuotta sitten hän löysi myös kirjallisen keinon: runojen kirjoittamisen. Tuloksia voi katsastaa vaikkapa Facebookin Runoilija Pekka Kytömäki -sivulla.

Ylöjärvellä varttuneella Pekka Kytömäellä on hyvää aikaa istahtaa haastatteluun, sillä hän on sen aikaan sairauslomalla skeittiparkissa murtuneen ranteen takia.
– Tämä on elämäni ensimmäinen luunmurtuma, vaikka olen harrastanut skeittausta 27 vuotta, mies hymähtää virnistäen.
Mutta on hänellä toinenkin harrastus. Hän kirjoittaa runoja. Elo-syyskuun taitteessa niistä julkaistiin runokokoelma Ei talvikunnossapitoa.
Runojen päätyminen julkaisuun asti sai sysäyksen Facebookissa ropisseesta hyvästä palautteesta. Kainostellut mies alkoi vähitellen myöntää säkeidensä ansiot. Kun vielä Pirkanmaan kirjoituskilpailusta lohkesi kunniamaininta, rohkeus kasvoi.
Lisäksi Kytömäki oli Tulenkantajien kirjakaupan runoilloissa ravatessaan tullut tutuksi kaupassa toimivan kustantamon perustajalle. Kun harrastus tuli puheeksi ja Kytömäki sitten pyynnöstä toi runonäytteitä,  olikin käsissä pian kustannussopimus.

Pekka Kytömäki

Tekijäksi tulo otti aikansa

Runoilu on Kytömäelle kuitenkin kirkkaasti tuoreempi harrastus kuin rullalautailu. Se puhkesi kolmisen vuotta sitten.
Mies oli jo aiemminkin etsinyt itselleen luovan ilmaisun keinoa esimerkiksi kitaransoitosta ja skeittauksestakin. Luova kirjoittaminen oli kutkutellut, mutta aikaa, energiaa ja itseluottamusta ei tuntunut riittävän. Kääntäjän työkään ei luovaan kynäilyyn ujuttanut, sillä mies askaroi asiatekstien parissa.
– Olisi varmaan ollut helpompaa hypätä omaan tuottamiseen, jos olisin työkseni kääntänyt muiden kaunokirjallista tekstiä.
Äidin ja siskon kirjastoammatti puolestaan viritti pikemmin lukuintoon kuin kirjoittamiseen. Finlandia-ehdokkuuden saanut toinen siskokin kirjoitti niin salamyhkäisessä yksinäisyydessä, ettei kirjoitusinto tarttunut. Kytömäki kuitenkin tajuaa, että siskon romaanikäsikirjoituksen lukeminen saattoi herätellä alitajuisesti.
Runoudesta Kytömäki ei oikein koskaan ollut saanut otetta, mutta sitten Kyllikki Villan matkakirjojen kautta hän löysi tämän runot, tykästyi, alkoi etsiä samantyylisiä lisää – ja pääsi sisään runouden maailmaan.
– Olin luullut, että runous on vaikeaa, mutta huomasin, että sitä on kaiken tyylistä, hän muistelee ja kertoo, että hiljalleen heräsi halu kokeilla runoilua itsekin.
Kirjallisuusperheestä on ollut hyötyä, mitä kirjallisuusihmisten tuntemiseen ja kirjaystävälliseen ilmapiiriin tulee. Kirjoittaminen on kuitenkin sujunut omin neuvoin ja ulkopuolisin avuin. Haittaa, kuten paineita, Kytömäki ei näe – kun kirjoittaa runoja romaanien sijaan, mies veistelee.
– Ei meillä ole sisarusten kesken ollut mitään kilpailuasetelmaa muutenkaan.

Pekka Kytömäki

Pikku havaintojen lähteillä

Esikoisrunoilijan tekstit liikuskelevat paljolti luonnossa. Luontokiinnostusta lienee herätellyt jo lapsuuden harjumaisema.
Luontoaktiivisisarukset ja heitä seurannut isä eivät niinkään vaikuttaneet Pekka Kytömäen luontosuhteeseen. Hän kun oli perheen luontoheräämisen aikaan muuttanut jo kotoa ja jopa hiukan etääntynyt luonnosta. Viime vuosina luonnon imu on taas voimistunut.
– Siellä verenpaine laskee, kiireinen arki unohtuu ja mieli rauhoittuu, marjastamiseenkin hurahtanut mies perustelee.
Runoihin luonto sopii, koska siellä on helppo tehdä pieniä havaintoja, joista sitten onkin kokonaista runoa kantaviksi oivalluksiksi.
Mutta Kytömäen runot liikkuvat myös kaupungissa. Siinä on lopulta paljon samaa kuin luonnossa: pikku havainnot, rauha syrjäkulmilla, joutomailla… Toisaalta siinä on paljon omaansa.
– Kaupunki antaa erilaisia ideoita kuin luonto. Kaupungissa pääsee ulkopuoliseen näkökulmaan. Olen siellä sivustakatsoja. Luonnossa havainnointi on erilaista. Ei siellä koe itseään ulkopuoliseksi. Parhaimmillaanhan siellä voi unohtaa itsensä, kokea olevansa yhtä luonnon kanssa.

Kytömäki kirjoittaa ennen kaikkea liikkeellä ollessaan, jolloin pienet havainnot välähtävät mieleen. Ne hän tallettaa muistikirjaan. Mies muistaa vielä ensimmäisen inspiraation hetkensä, jonka hän sai kiinnostuttuaan runoudesta ja alettuaan haluta kokeilla runoilua itsekin. – Se tuli hautausmaan takana, kun katselin lähestyvää lumisadetta.
Kytömäki kirjoittaa ennen kaikkea liikkeellä ollessaan, jolloin pienet havainnot välähtävät mieleen. Ne hän tallettaa muistikirjaan. Mies muistaa vielä ensimmäisen inspiraation hetkensä, jonka hän sai kiinnostuttuaan runoudesta ja alettuaan haluta kokeilla runoilua itsekin. – Se tuli hautausmaan takana, kun katselin lähestyvää lumisadetta.

Ytimekäs koukku leikittelee

Kytömäen aforistinen tyyli kiteyttää nasevia ajatuksia. Se on seurausta alati tiiviimmän ilmaisun oppimisesta mutta myös Kytömäen luontaisesta taipumuksesta.
– Minun täytyy siteerata itseäni: ”Mitä enemmän kirjoittaa, / sitä helpommin löytää / vähemmän sanoja.” Ja ehkä lyhyys tulee siitä, että kun tulee jokin idea, haluan sen nopeasti muistiin, haluan kiteyttää sen jo kirjoittaessa.
Nasevuuteen usein yhdistyvä leikkisyys taas kumpuaa Kytömäen mieltymyksestä sanoilla leikkimiseen. Huumori on myös oiva keino kynämiehen hamuamiin koukkuihin, vaikka tekstin juju voi toki olla vaikkapa koskettavuudessakin.
Mittoja ja muotoja – haikua, tankaa, riimejä, alkusointuja – Kytömäki suosii, koska pitää kehyksistä, joihin ajatukset on sovitettava. Toisaalta liiallinen mittoihin takertuminen on vetänyt miestä välillä vapaankin ilmaisun suuntaan.
– Mennään runo edellä eikä tavuorjallisesti. Runon pitää olla luonteva.
Ja kun ajatuksen ilmaisu onnistuu, koittaa runoilun perimmäinen anti: palkitseva tunne. Uusi harrastus onkin siis yllättävän samanlainen kuin vanha.
– Se, kun saa hyvän runon valmiiksi, on vähän sama kuin se, kun onnistuu skeittitempussa.

Kommentointi on suljettu.