Markku Nenosen ohjaama musikaali Billy Elliot sai ensi-iltansa Peacock-teatterissa viime torstaina. Lee Hallin kirjoittama tarina kertoo lakkoilevassa kaivosyhteisössä varttuvasta pojasta, joka vaihtaa nyrkkeilyhanskat balettitossuihin. Nuori ja energinen esiintyjäpoppoo valloittaa konkareiden rinnalla.
Aloitetaanpa mainioista pojista.
Teatteri on varautunut musikaaliin muun muassa kolmella Billyllä. Ensi-illassa vaativassa nimiosassa nähtiin Lassi Hirvonen, joka suoriutui roolista mitä mainioimmin. Sutjakasta pojasta löytyy sekä herkkä laulaja että räjähtävä tanssija.
Ja onpa siinä velikulta kerrassaan. Tarkoitan Billyn kaverin, Michaelin, roolissa hurmannutta Kasperi Virtaa.
Pojat valloittavat yleisön muun muassa steppaamalla riehakkaasti balettihameissa. Tämän parivaljakon ilmestymistä näyttämölle alkoi jo odottaa.
Huikeasti tulkitsee Lassi Hirvonen myös Billyn yltiöpäisen kiukun hänen syöksyessään rynnäkkövarustein suojautunutta Bobby-osastoa vastaan. Lyhyempikestoisenakin kohtaus taatusti vakuuttaisi.
Äidin roolissa olleen Emilia Nymanin laulua olisi mieluusti kuunnellut nyt kuultua enemmänkin. Kyyneliä pyyhittiin monestakin silmäkulmasta pojan ja edesmenneen äidin laulunumeroa kuunneltaessa.
Hyvin duo soi trionakin, johon yhtyi Jonna Järnefeltin lujatahtoinen tanssinopettaja.
Ajankohtaisia teemoja
Margaret Thatcherin Englanti aloitti elvytyksen kiristämällä julkisen talouden rahahanoja ja lakkauttamalla maan pohjoisosan hiilikaivoksia.
Kaivostyöläisten pomo Arthur Scargill määräsi vuonna 1984 joukkonsa lakkoon jäsenistöä kuulematta. Rautarouva oli osannut varautua tähän lainsäädännöllä: laittomat lakkoilijat jäivät ilman korvauksia.
Työläiset ottivat rajusti yhteen poliisin kanssa ja jaksoivat pitää kypärät kainalossa runsaan vuoden. Taloudellinen kurimus ja rikkurit söivät joukkovoiman.
Vuonna 2000 valmistuneesta elokuvasta tutun Billy Elliotin teemat puhuttavat meidänkin ajassamme. Työpaikat vähenevät, toimeentulo tiukkenee, joukkovoima murenee ja unelmista kiinni pitäminen on kuin tuulensyrjään tarttuisi.
Kaivostyöläiset epäonnistuvat omassa taistelussaan, mutta he antavat vähästään toteuttaakseen 12-vuotiaan Billyn haaveet.
Miehisessä huushollissa huseeraavat pojan lisäksi isä, isoveli ja muistisairas mummi. Isän nyrkkeilyhanskat kourissaan poika ajautuu balettitunnille, ja opettaja haistaa Billyssä heti uuden lahjakkuuden. Poika jää tanssin koukkuun.
Kekseliäs koreografia
Ohjaaja Markku Nenonen korostaa tarinassa suvaitsevaisuuden näkökulmaa.
Joukkokohtauksissa on voimaa, ja näyttämö olisi väritön ilman ihastuttavia balettityttöjä. Koreografi Nenonen on yhdistänyt kekseliäästi tunnilla käyvien lasten tanssit ja virkavallan tanssittamat kaivosmiehet. Ja kun Billy nyrkkeilee salilla, niin isoveli vetää poliisia köniin kadulla.
Kaivosyhteisön machomiehet eivät puhu kukkaiskieltä, mutta perheille tiedoksi, että Mikko Koivusalon suomennoksessa kirosana päräytetään niin kuin se on.
Tanssikoulun hakutilanteeseen on ympätty turhaa komiikkaa, mutta pelastus seisoo kahdella jalalla: taitava Risto Kaskilahti on täydellisen uskottava, niin isän roolin vetämisessä kuin kaikessa muussakin.
Räväkän suorasuumummin rooli on kuin kirjoitettu Leena Uotilalle. Petrus Kähkösen kiihkoileva veli joutuu, isän lailla, kasvamaan pikkuveljen valintojen myötä.
Onnistunut lavastus
Jani Uljaan ja Jari Ijäksen lavastus toimii kuin kaivoksen hissi. Tumma tiiliseinä puhuu kaivoskaupungin kieltä, ja tilat vaihtuvat sulavan sutjakasti William Ilesin valoissa.
Vaikka kyse on musikaalista, niin Elton Johnin musiikki ei yllättäen pure läpi koko esityksen. Risto Kupiaisen mestaroima orkesteri lähettää kuitenkin Kirjeen lisäksi kappaleen Solidaarisuus korvassa kotiin asti.
Billy Elliot on koko ensemblen taidonnäyte, mutta kyllä ne veikeät vesselit ja töpäkät tyttelit vievät koko show’n.
