Poikeluksen peltojen keskellä seisoo nyky-Suomen mittakaavassa todellinen harvinaisuus: itsenäinen kyläkauppa. 1950-luvulta asti toiminut Poikeluksen kyläkauppa kamppailee olemassaolostaan suurten markettien ja alkoholin Viron-tuonnin puristuksessa.
Vähän aamuyhdeksän jälkeen oven liikkeentunnistin kilahtaa. Eräs Poikeluksen parista sadasta asukkaasta on tullut hakemaan sipuleita, jotta saa pyöräytettyä muhennoksen sattumalta lähistöltä löytämistään kantarelleista.
– Päivä alkaa ensimmäisestä asiakkaasta, Poikeluksen kyläkaupan kauppias Matti Vähäkuopus hymähtää.
Tosiasiassa päivä on alkanut jo kuudelta: kauppias on ajanut Tampereelle tukkuun, asetellut ruisleipäpaketit hyllyyn ja laittanut pullakahvit valmiiksi.
Joskus päivät voivat venyä pikkutunneille, jos kaupan yhteydessä olevan baarin asiakkaat viihtyvät sulkemisaikaan saakka.
– Kauppa on tappiollinen. En nosta tästä palkkaa, kaupan ainoa työntekijä Vähäkuopus kertoo kiertelemättä.
Raha ei olekaan kyläkauppiaan motiivi paikan pitämiselle. Lähin marketti on Kurussa yli kymmenen kilometrin päässä, eivätkä kaikki paikalliset halua tai edes pysty lähtemään matkan päähän vaikkapa maitopurkin takia. Ilman kyläkauppaa Poikeluksen kylässä ei olisi minkäänlaista kokoontumispaikkaa.
– Saan tästä itselleni henkistä pääomaa, kun saan auttaa ihmisiä, kauppias sanoo.
Kauppa ja asiakkaat tukevat toisiaan
Matti Vähäkuopus sanoo syntyneensä kauppaan: perheen kotona oli kauppa ja isoisäkin oli kaupanpitäjä.
Ennen kuin Pudasjärveltä kotoisin oleva Vähäkuopus jatkoi sukunsa jalanjäljillä, hän ehti kerätä melkoisen ansioluettelon: rakennusmies, kaupparatsu, ravintolatyöntekijä, portsari, taidekauppias… Reilut kymmenen vuotta sitten mies törmäsi Tampereella asuessaan ilmoitukseen tyhjillään olevasta kyläkaupasta.
– Minua ahdisti kaupungissa asuminen. Tulin tänne sitten kyläkauppiaaksi ja eläkettä odottelemaan.
Eläkeikään Vähäkuopus on tosin ennättänyt jo.
– Ei malta lopettaa, kun kyläläiset pyytävät, etten laita kauppaa kiinni, kauppias sanoo hymyillen.
Vähäkuopus tekee päätyönään verkostomarkkinointia, jolla hän tienaa elantonsa. Harrastus, kuten mies kyläkaupan pitämistä kutsuu, pitää kiireisenä pääsiäisen tienoilta aina joulukuun alkuun asti, eli niin kauan, kun ihmiset käyvät mökeillä. Talvikuukausien ajan putiikki pitää ovensa kiinni.
Mökkeilijät ovat kyläkaupan elinehto: parin sadan asukkaan Poikeluksesta ei riitä asiakkaita koko vuodeksi, etenkään, kun kaikki kyläläiset eivät kauppaa käytä.
Vakioasiakkaista on tullut kyläkauppiaalle läheisiä.
– Istumme täällä kahvilla ja käymme omia ja muiden asioita läpi. Mutta tämä ei ole paha juorupaikka, siitä olen nauttinut täällä. Tässä kylässä puhutaan reilusti suoraan asioista, Vähäkuopus kertoo.
Kylän asukkaat myös ymmärtävät pienen kaupan pitämisen vaikeuden. Moni kertoo ennen kauppiaan tukkureissua, mitä he tarvitsevat.
Halu auttaa kulkee molempiin suuntiin: jos asiakas ei pääse käymään kaupassa, Vähäkuopus voi viedä ostokset asiakkaan kotiin ja ajaa nurmikonkin samalla.
– Kun rahalla ei voi ihmistä auttaa, niin henkilökohtaisella työllä voi, kauppias toteaa.
Kaljanmyynti on kyläkaupan elinehto
Kahvia, leipää, makkaraa, maitoa, jäätelöä, valmispizzaa, tikkataulu… Hyllyiltä ja kylmäaltaista löytyy kaikenlaista, mitä mökkiläinen voi äkkiseltään kaivata.
Ja totta kai – kasapäin olutta. Alkoholi on nimittäin kyläkauppojen vetonaula. Se on myös syy, miksi Vähäkuopus tekee nykyään töitä palkatta.
– Ihmiset hakevat olutta Ylöjärveltä, koska siellä marketit myyvät halvemmalla hinnalla, kuin millä minä ostan sisään. Pienet kaupat pelastuisivat, jos oluen hinta olisi yhtäläinen kaikille, Vähäkuopus täräyttää.
Pienet kaupat eivät saa ostettua alkoholia tukkukauppiailta yhtä halvalla kuin suuria kuormia tilaavat jättimarketit. Kuitenkin alkoholi on monelle pienellekin kaupalle sisäänheittotuote, jonka vanavedessä ostetaan muita tuotteita.
Jos markettien kaljatarjoukset eivät rokota kyläkaupan asiakkaita, sen tekee Vähäkuopuksen mukaan viinaralli Virosta.
– Juhannuksena oluen myynti on tippunut pienemmäksi kuin normaaliviikonloppuna. Nykyään osa mökkiläisistä soittaa juhannuksen alla ja ilmoittaa, että he hakevat Virosta oluet eikä heitä varten tarvitse tilata tänne.
– Virosta tuodaan kaljaa niin valtava määrä, että Suomen päättäjät eivät ymmärrä, kauppias harmittelee.
Suomen alkoholipolitiikasta kyläkauppiaalla on muutamakin sana sanottavana.
– En ymmärrä Suomen systeemiä. Monessa muussakin EU-maassa on kioskeissa viinit. Jos Suomessa neloskalja ja mieto viini tulisivat kyläkauppaan, minun pitäisi ottaa heti kaksi uutta työntekijää, ja itsellekin saisin palkan.
Toiveissa perinteen jatkuminen
Kyläkauppias aikoo siirtyä viettämään eläkepäiviä etelän auringon alle, sitten joskus. Kiire miehellä ei kuitenkaan tunnu olevan, sillä kauppiaan suunnitelmissa ei ole lopettaa töitä, kun kerran kunto ja terveys vielä antavat jatkaa.
Vähäkuopus meni naimisiin parisen vuotta sitten. Tuore vaimo, filippiiniläinen Corazon, opiskelee suomea ja tulee kartuttamaan kielitaitoaan työharjoitteluun kyläkauppaan ensi syksynä.
– Jos vaimo innostuu, niin autan hänet mielelläni kauppiasuran alkuun, Vähäkuopus kertoo.
Kauppias toivoo, että kyläkaupan nostalgia
säilyisi tulevillekin sukupolville, eivätkä toimintaympäristön muutokset pakottaisi paikkaa menettämään luonnettaan tai pahimmassa tapauksessa lopettamaan.
– Toivoisin, että tämä saisi jäädä kyläkaupaksi. Muualta tulevat ihmiset ovat aivan innoissaan, kun näkevät tämän. Varsinkin lapset, Vähäkuopus pohtii.
– Tämä on sellaista kansanperinnettä, jota ei sitten enää näe, kun kyläkaupat lopettavat.
