Koreografi alkaa rakentaa tanssia mieltään eniten ruokkivasta idusta, kuten keksimästään liikkeestä tai sykähdyttävästä musiikin kohdasta. Siitä ideointi jatkuu osista rakennettavana palapelinä.
Moulin Rouge, Kolme pientä porsasta, Tuntematon sotilas, Kummeli-revyy… Tanssiva ihmiskeho taipuu moneen. Mutta niin taipuu sen liikkeitä suunnitteleva mielikin. Kuinka ihmeessä?
Mieltä raamittamalla ja suuntaamalla, selittää esimerkiksi noissa neljässä teoksessa koreografina ollut siivikkalalainen Elina Jakowleva. Suuntaviivoja tarjoavat muun muassa genre, tarina, ohjaajan toiveet ja se, suunnitellaanko tanssi ammattitanssijoille, näyttelijöille, laulajille, lapsille vai harrastajille.
– Halutaanko esimerkiksi pysähtyä hetkeen ja sen tunnelmaan vai viedä asiaa tanssilla eteenpäin ja tuoda tällä jopa uusia näkökulmia? Ja toki on teoksia, jotka ohjaan itse. Silloin keskustelen itseni kanssa. Ennen kuin mielen päästää raksuttamaan, täytyy hakea työkalut.
Tilaus, mieli tai ympäristö sysää
Luovaan tilaan Jakowleva pääsee uppoamalla teoksen maailmaan. Myös työryhmä ja halu sanoa jotain käynnistävät luovan koneen.
Luovuus ei tanssijallakaan ole mitään taiteilijamyytin mukaista alati päässä viuhuvaa euforiaa. Joskus tökkii, joskus mieli virtaa. Mutta joka teoksen kohdalla inspiraatio syttyy jossain vaiheessa, ja jonkinlainen prosessointi rullaa alitajunnassa koko projektin ajan.
– Siksi luovuus ei lähde nappia painamalla. Kun pääsee tanssisaliin, on jo virittynyt prosessiin.
Innoitusta Jakowleva saa esimerkiksi saunan mieltä purkavilta lauteilta ja ympäristöstä: taidenäyttelyistä, kirjoista, tanssiesityksistä, tunnelmista, marraskuisesta ankeudesta tai sen keskellä pilkahtavasta lapsen riemusta.
Sysäys itse teokseen voi tulla yhtä monesta lähteestä. Alkujuuri voi olla tilaus mutta myös mielen sytyttävä musiikki, tunnetila, keskustelu, aatoksiin juolahtava liike tai halu ilmaista vaikkapa rakkautta tai opettavaista sanomaa.
– Ikinä ei tiedä, mistä pääidea lähtee. Ja joskus siitä voi lopuksi tullakin vain sivuidea.
Nyt ollaan kuitenkin vasta sysäyksen asteella. Ensi otteen konkreettiseen koreografiaan suunnittelija nappaa improvisoiden siitä, mikä ruokkii häntä eniten: tietystä liikkeestä, tanssijan habituksesta, kiinnostavasta musiikin tai tarinan kohdasta… Teosta ei siis rakenneta sen lopullisessa kronologisessa järjestyksessä, joskin ensi otteen voi toki napata teoksen alustakin, jos mikään muu ei kaappaa inspiraation valtaan.
– Kun pää aukeaa jostain, kohtaa jatketaan niin kauan kuin se ruokkii mieltä.
Palojen pyörittelyä
Kun koreografi-tanssijakonkari on löytänyt palapelin aloituspalan ja hionut sitä, hän alkaa hamuta uusia paloja. Taas milloin missäkin järjestyksessä. Välillä hän rakentaa koko teoksen kaarta, välillä sen osien sisäisiä kaaria. Palat vaihtavat paikkaa, jäävät joskus poiskin.
– Jotta saadaan harmonia tai haluttu, hallittu epäharmonia toimimaan.
Ehdoton apu ovat paperi, kynät ja joskus pelinappulatkin.
– Tikku-ukkoja, nuolia, ympyröitä, sommitteluja, kulkusuuntia tulee ja menee.
Kroppa liikehtii ja kynät viuhuvat niin tanssisalilla kuin kotona.
– Joskus mieli toimii, niin ettei sitä tajuakaan. Esimerkiksi bussipysäkillä yllättää itsensä tekemästä jonkin liikkeen. Se on joskus vähän hupaisaa.
Yleensä Jakowleva laatii koreografiaa yksin mutta joskus harvoin tanssijoiden kanssa yhdessäkin. Yhteisimproilu voi liittyä vain suunnitteluvaiheeseen mutta improteoksissa myös lopullisten esitysten kulkuun.
Koreografian synnyn vaatima aika vaihtelee tavattomasti. Paljon lapsia kaksoismiehityksin sisältävää koko illan musikaalia on alettava kursia puolta vuotta ennen ensi-iltaa, ja pariminuuttinen yhden hengen tanssiteos voi syntyä yhdessä illassa – tai sitten viikossa.
Olennainen vaihe on tanssijoiden mukaantulo. Sen vuoro ei oikeastaan koskaan ole vasta koreografian valmistuttua, vaan yhtä valmista kohtaa ruvetaan työstämään toisten ollessa vielä kesken.
– Koreografian teko on niin luova prosessi, ettei oikein toimisikaan, jos kaiken löisi lukkoon etukäteen. Mieleni muuttuu nähdessäni jotain. Ja ehkä vaikeinta onkin se ”kill your darlings”.
Valmista vasta teoksen lakatessa
Toisin kuin vaikka maalaus, jonka teko päättyy viimeisen siveltimenvedon jälkeen, tanssi jatkaa syntyprosessiaan vielä teoksen esittelyvaiheessa.
Vaikka ensi-ilta on jonkinlainen valmistumisen raja, muuttuu teos vielä esityksissä tanssijoiden saadessa varmuutta ja rentoutta sekä reagoidessa yleisöön. Mikä vielä radikaalimpaa, voi periodeittain esitettäviä teoksia muokata taukojen jälkeen paljonkin, jättämällä esimerkiksi osia pois. Esittävän taiteen erona esineelliseen taiteeseen onkin se, että esittävä teos on joka näyttökerralla uusi versio.
Yleispätevää rajaa siihen, kuinka paljon teosta voi muuttaa, ei ole. Rajat määrittelevät kulloinkin koreografi ja ohjaaja.
– Täytyyhän tanssin olla kuitenkin se teos, joka se on.
Muovautuvan luonteen vuoksi tanssin synty päättyy vasta silloin, kun itse teoskin lakkaa olemasta: viimeisen esityksen jälkeen.
– Silloin tanssi on historiaa.
