Viime vuoden lopulla Juhana Nyrhisestä tuli osa pitkää ylöjärveläistä kulttuurijatkumoa. Kaupungin arvostetun kulttuuripalkinnon pokannut mies ei ole jäänyt paistattelemaan maineeseen, vaan hänen työnsä on jatkunut entiseen malliin.
Nyrhisen pienellä verstaalla Poikeluksessa valmistuvat edelleen Suomen eturivin perinnesoittimet. Kysyntä ei laannu, koska tekijät ovat vähissä.
– Näitä soittimia tekee maailmassa vain kourallinen ihmisiä. Minä olen yksi heistä, soitinrakentaja tietää.
Jo nuorena perinnemusiikista innostunut Nyrhinen on asunut Kurun korvessa lähes kymmenen vuotta. Pitkän metsäautotien päässä nököttävä punainen tupa hurmasi soitinrakentajan heti ensi näkemällä.
– Aikaisemmin asuin Tampereella, jossa minulla oli välillä vaikeuksia saada materiaalia soittimiini. Täällä Poikeluksessa metsä on ihan käden ulottuvilla, originelli taiteilija kehuu.
Hyviä puita perinnesoittimiin ovat esimerkiksi mänty, leppä, haapa ja raita. Niistä syntyy Nyrhisen käsissä muiden muassa jouhikkoja, mänkereitä, rapapalleja ja lakuttimia.
Suurelle suomalaisten enemmistölle edellä mainittujen instrumenttien nimet eivät sano yhtään mitään. Nyrhinen joutuukin selittämään usein pitkään, mitä ihmeen vempeleitä hän työkseen tekee.
– Suomalaiset tuntevat perinnesoittimistaan lähinnä kanteleen. Se on hieno instrumentti mutta vain yksi monista vanhan kansan soittimista, mies kertoo.
Parhaimmillaan Nyrhisen pajalla on valmistunut vuosittain noin 400 perinnesoitinta. Suosituimpia ovat olleet kanteleet, joita on tilattu aina Japaniin saakka.
Soitinmestarin työn a ja o on perinteisiin menetelmiin luottava käsityö. Nyrhinen ei edes yritä kilpailla kotimaisten kanteletehtaiden kanssa.
– Minulla on täällä ihan oma juttuni: teen soittimia luonnonläheisesti keskellä metsää!
– Sitä paitsi moni tekemäni soitin on sellainen, ettei samanlaista saa mistään muualta. Olen esimerkiksi Suomen ainoa munniharppujen valmistaja, hän toteaa.
Projektiluontoista yrittäjyyttä
Soitinrakentamisen lisäksi Nyrhinen tekee jonkin verran sivutöitä. Tyly fakta on, ettei rapapallin kaltaisten marginaalisoitinten valmistaminen elätä Suomessa ketään.
Perinnesoitinten lisäksi Nyrhistä pitää leivän syrjässä opetustyö. Kahtena päivänä viikossa hän suhaa Kurusta Helsinkiin ja Tampereelle.
– Opetan Sibelius-Akatemiassa korkeakouluopiskelijoille soitinrakennusta ja Näpsä-käsityökoulussa harrastelijoille veistämistä. Molemmat työt ovat aivan loistavia ja tykkään niistä todella paljon, Nyrhinen hymyilee.
Soittimia 38-vuotias mies rakentaa sen, minkä muilta töiltään ehtii. Työpäivät Poikeluksessa ovat erittäin vaihtelevia.
– Joskus olen koko päivän verstaalla veistämässä soittimia, toisinaan teen perinteisiä toimistohommia. Saatan käyttää myös kokonaisen päivän sopivien materiaalien hankintaan, metsässä viihtyvä soitinrakentaja kertoo.
Arkeaan Nyrhinen kuvailee projektiluontoiseksi. Soitinguru saa silloin tällöin isoja tilauksia, jotka työllistävät hänet pitkäksi aikaa.
Juuri nyt miehellä on työn alla Kulttuuriosuuskunta Uulun Soitinsalkku-hanke. Sen tarkoituksena on tutustuttaa suomalaisia koululaisia perinnesoitinten ihmeelliseen maailmaan.
– Rahoitus tähän kokeiluun on saatu opetusministeriöltä, ja valmista pitäisi olla elokuun loppuun mennessä. Lastu lentää siis lähiaikoina kovaan tahtiin!
Uuttakin saa kokeilla – hyvällä maulla
Vaikka Nyrhinen ihailee perinnesoittimia, hän ei ole hirttäytynyt menneeseen. Soitinrakentajan mielestä perinteet ja moderni kulttuuri sopivat hyvin yhteen.
Pari vuotta sitten poikeluslainen lanseerasi soitinsarjan, jonka ajatuksena oli saattaa perinnesoittimet rohkeasti nykyaikaan. Tuotekavalkadiin kuuluivat muun muassa sähköiset rapapalli-rytmimunat, jousitettu lehmänkello ja skeittilaudan dekistä tehty kantele. Viimeksi mainittu on noussut ilmiöksi, joka on noteerattu ulkomaita myöten.
– Kuulin, että tunnettu kustantaja Ripley’s kertoo skeittikanteleestani uusimmassa Usko tai Älä -kirjassaan. Itse en ole teokseen vielä tutustunut, mutta eiköhän se Ylöjärvenkin kirjastoista löydy, Nyrhinen sanoo.
– Nykyaikaistetuista perinnesoittimista tulee kyselyitä aina silloin tällöin. Lyhyesti sanottuna niistä ovat kiinnostuneita ihmiset, jotka eivät ilkeäisi soittaa tavallisella kanteleella, hän näkee.
Suomalaiset perinnemusiikkipiirit eivät Nyrhisen mielestä ole kovinkaan konservatiivisia. Hänen ennakkoluulottomat kokeilusoittimensa ovat herättäneet muusikoissa pikemminkin suurta kiinnostusta.
Aivan mihin tahansa kokeiluihin soitinrakentaja ei silti ryhtyisi. Esimerkiksi skeittaamiseen soveltuvaa kanteletta hän ei valmista todennäköisesti koskaan.
– Vaikka soittimilla saa hullutella, pitää olla tarkkana, etteivät kokeilut mene ihan tyhmäksi hassutteluksi. Koen, että tähän mennessä olen vain etsinyt uusia, jännittäviä ääniä – en ole ampunut yli.
”Yhtä tärkeitä kuin soittajat”
Kaiken edellä kerrotun valossa ei voi pitää ihmeenä, että Juhana Nyrhinen palkittiin Ylöjärven kaupungin kulttuuripalkinnolla viime vuoden lopulla. Mies itse on tunnustuksesta kuitenkin äimistynyt.
– Yllätyin oikeastaan kaksi kertaa. Ensinnäkään en tiennyt, että Ylöjärvellä on tällainen palkinto. Ja sitten se, että se sattui minun kohdalleni… Aika erikoista! Nyrhinen naurahtaa.
Ylöjärveläinen kulttuurielämä ei ole soitinrakentajalle kovinkaan tuttua. Aiheesta keskusteleminen saa hänet jopa hieman vaivaantuneeksi – mies nimittäin vastustaa kulttuurin tiukkaa määrittelyä.
– Kaikkihan on kulttuuria, kun asiaa oikein pysähtyy miettimään. Ylöjärven Uutisten jutut ovat paikallista kulttuuria. Autot taas edustavat liikennekulttuuria, kuten kävelijät ja polkupyörätkin, hän innostuu pohtimaan.
Mutta vaikka kulttuuria ei voisikaan lokeroida, voiko sitä kuitenkin asettaa tärkeysjärjestykseen? Nyrhisen mukaan vastaus on kyllä.
– Mielestäni soitinrakentaja on yhtä tärkeä henkilö kuin muusikkokin.
– Nykypäivänä muusikko ei osaa valmistaa sellaista peliä, johon hän olisi tyytyväinen. Vaatimustaso on noussut niistä ajoista, kun paimen rakensi itselleen tuohitorven, Nyrhinen perustelee.
