Oma rotunsa

Ihan pikkupojasta asti olen seurannut maalivahteja herpaantumattomalla mielenkiinnolla.
Niin toki näkyvät tekevän nykyajan urheilusta kiinnostuneet tenavatkin, minkä ainakin jääkiekkoilussa ymmärtää jo ritarit mieleen tuovien varusteiden perusteella.
Mutta että viisikymppisenäkin sydän vielä muljahtaa tällä tavalla!
Viime kesänä olin haljeta ilosta seuratessani Manuel Neuerin otteita MM-jalkapalloilussa. Siinä saivat Sepp Maierin, Harald Schumacherin ja Oliver Kahnin supersuosikkien asemat tarunhohteisen jatkeen.
Tämän kevään MM-kiekkoilussa tavoitin saman tunteen Pekka Rinteen ja Edgars Masalskiksen ihmeellisimpien torjuntojen jälkeen.
Varsinkin se Rinteen torjunta Valko-Venäjää vastaan, kun hän pyörähtää 360 astetta ja huitaisee kiekon hanskallaan puolihuolimattomasti yläputken alta turvaan, jää muistihistoriaani.
Rupesin miettimään, kuka tämän molari-innostuksen oikein sytytti, enkä löytänyt siihen yksiselitteistä vastausta.
Antti Leppänen on kirvessydämisyyteeni yhtä lailla syypää kuin hänen paras ystävänsä Pekka Marjamäkikin.
”Leppä” oli loistava maalivahti ja erikoinen persoona. Nykymittapuun mukaan häntä ei varmaankaan pidettäisi huippu-urheilijana, sillä hänen huippuvuosiensakin ulkoisessa habituksessa oli jokunen rasvaprosentti liikaa.
Kenties samaistuin häneen siksi, että itse olin lihava lapsi ja että nimikin vielä natsasi. Tunsin suurta sympatiaa, joka on sittemmin vain vahvistunut päästyäni tutuksi Leppäsen kanssa.
Prahassa voi kuitenkin asustella jopa suurempi syypää veskarifanitukseeni.
Jiří Holeček vapisi kuin haavanlehti Tšekkoslovakian maalin suulla. Muut maailman huippumolarit vaikuttivat lähes suolapatsailta hänen rinnallaan.
Holečekin huitomisissa ei näyttänyt olevan päätä eikä häntää, mutta kummasti kumi vain tarttui hänen räpyläänsä.
Parhaimmilleen Holeček venyi yleensä Neuvostoliittoa vastaan, mikä ilahdutti minua suuresti. En pitänyt punakoneesta silloin, enkä pidä vieläkään, ja joka kerta, kun Tšekkoslovakia sen nuiji, tuuletin yhtä riehakkaasti kuin Leijonien voitoista.
En koskaan unohda tummanpuhuvaa, umpihikistä ja parrasänkistä Holečekia laulamassa täysin palkein maansa kansallishymniä suuren vihollisen kukistuttua.
Holeček pelasi melkein koko uransa kasvosuojuksella, joka suojasi yhtä paljon kuin pärevasu. Siltä se muuten näyttikin.
Prahan vuoden 1978 MM-turnaukseen Holeček sitten ilmestyi kypärä ja Tretjak-mallinen silmikko päässään. Kolmatta kultaa peräkkäin ei tullut, ja turnaus jäi suursuosikkini viimeiseksi arvokinkeriksi.
Vaan suuret sympatiani tšekkejä kohtaan jäivät elämään, ja ne ovat sen kuin voimistuneet, kun olen saanut ystävystyä muutaman tšekin kanssa niin työn kuin vapaa-ajan merkeissä.
Taistelijamieli on ollut yhteinen nimittäjä Maierille, Schumacherille, Kahnille ja Neuerille.
En silmääni räpäyttänyt, kun Schumacher tyrmäsi Ranskan Patrick Battistonin MM-välierässä 1982. Mitäs jäi alle!
Kahnin mukaan olen jopa antanut ainoalle pojalleni kolmannen etunimen. Onneksi persoonat eivät ole ihan yhtä räiskyviä.
Maier joutui kulkemaan saman tien kuin yllättävän moni huippumolari niin jaliksen kuin kiekonkin puolelta. Pullo vei miestä mutta onneksi ei sentään ihan hautaan asti.
Ymmärtäähän tuon. Maalivahdin osa on päätyä joko sankariksi tai sylkykupiksi, ja vaikka ensimmäinen vaihtoehto toteutuisikin, paineet purkautuvat jossain vaihessa tavalla tai toisella.
Jotkut veskarit ovat niin erikoisia tyyppejä, ettei heistä edes alkoholi saa minkäänlaista otetta. Hannu Kamppuri kuuluu heihin.
Kirjoitin lukion toisella luokalla ruotsin aineen Kamppurista, silloisesta ykkössuosikistani. En ole saanut asiaa sittemmin Hannulle paljastettua, vaikka olemme touhunneet muun muassa kolme kautta saman junnujoukkueen vanhempina.
Muutaman salibandymolarinkin tunnen, ja heidän perusteellaan käsitys molareiden oudosta sielunveljeydestä on sen kuin vahvistunut.
Vielä kun selviäisi, mikä panee ihmisen hakeutumaan jääpallo- tai käsipallomolariksi, moni kysymysmerkki oikenisi. Ajatelkaapa, että jää- ja käsipalomolaritkin torjuvat rankkareita!
Näin uimataidottomana ihmettelen myös vesipalloveskareiden kykyä pysyä tontillaan vajoamatta ja vielä tarvittaessa ponnistaa torjuntaan.
Entäpä maahockeyn virkaveljet ja -siskot, siinä pelissä se pallo vasta kova onkin.