Nuorisoteatteri Jakkara luuli tarttuvansa kepeään aiheeseen, mutta teema unelmat värittyikin pohdintojen myötä mustalla huumorilla.
Kunpa saisin hyvän koulutuksen. Haluaisin isona Thaimaahan. Olisipa läheisilläni kaikki hyvin. Kunpa tulisin hyväksytyksi ja pysyisin kaveripiirissä. Voi kun en olisi erilainen kuin muut.
Tällaisia haaveita muhii teatteri Jakkaran nuorten mielessä.
Unelmat ovatkin ryhmään kuuluvien Elsa Niemistön ja Essi Peuraniemen mielestä tärkeitä elämässä.
– Jotta olisi jokin päämäärä, Niemistö selittää.
Unelmat ovat tarpeen, vaikka ne eivät toteutuisikaan.
– Ne antavat puhtia elämään: ne voi ainakin yrittää saavuttaa, Niemistö toteaa.
– Ne avaavat ajatusmaailmaa. Arjessa mennään rutiineissa, laatikon sisällä. Unelmilla rikotaan rajoja ja mietitään, miksemme voisi tehdä jotain uutta, nuoriso-ohjaaja Armi Antila lisää.
Tytöt ohjaajineen myöntävät haaveiden erityisroolin nuoruudessa, jossa etsitään suuntaa ja minuutta. Nuoriso-ohjaaja Anu Utter harmittelee, kuinka varsinkin nuorena jokin epäolennainen seikka juuttuu unelmien tielle.
– Unelmia pitäisi ruokkia!
Yhdessä ison aiheen kimppuun
Haaveilu puhkeaa milloin missäkin: bussissa istuessa, kaverin kanssa syvällisiä jutellessa. Olkassa unelmat nostettiin tiskiin, näytelmän tekoa varten.
Alkuun aihetta perattiin yhdessä miettien. Puinti tällä tavalla varta vasten alas istuen oli tytöistä aluksi aavistuksen kinkkistä. Uudet näkökulmat ja virittäytyminen toivat otetta saippuapalasta.
– Aihe kuitenkin koskettaa kaikkia, Peuraniemi perustelee.
– Kun mietti välissä kotona, alkoi löytyä sanoja, Niemistö sanoo.
Häntä ei pelottanut avautua näin syvämietteisestä ja henkilökohtaisesta aiheesta.
– Kaikki tässä ryhmässä ovat tosi tärkeitä ja ymmärtävät, hän selittää ja myöntää, että monessa muussa tilanteessa aihe jäisi vain kalliin kenkäparin kaltaisista asioista höpöttelyyn.
Peuraniemi myöntää aluksi jollain tapaa hiukan jännittäneensä, mutta juttelun myötä vähäinenkin epäröinti suli.
Hiljalleen monisäikeinen aihe jäsentyi ydinajatuksiksi, joita kerättiin ajatuskartoille. Niitä olivat itsensä etsiminen, erilaisuus, normaalius, esteet ja ihmisen minuus rooleineen ja luonteenpiirteineen.
Ohjaaja raaputtaa, ei pure valmiiksi
Tarkoitus oli kaivaa nuorten unelmia ja ajatuksia. Siksi Utter näkee ohjaajien rooleiksi mahdollistajan, kyselijän ja yhdessä ihmettelijän. Katsetta sopi siis suunnata muttei naulata sijoilleen.
– Enemmänkin olen kanssakulkija kuin valmiiden vastausten antaja. Nuorten pitää itse oivaltaa. Tehtäväni on saada heidät oivaltamaan.
Selvästi kiellettyjen listalle Utter katsoo sen, että ohjaaja terapoisi itseään.
– Minä olen täällä nuoria varten, eivätkä nuoret ole minua varten.
Silti aivoriihistä tarttui antia Utterillekin, niin ammatilliseen tietopankkiin kuin henkilökohtaisen elämänkin eväiksi.
– En ole enää nuori, joten keskustelu auttoi pysymään kartalla. Ja samallahan itsekin pohdin noita asioita. Sain itseni ehkä myös kiinni, jos olin ajatellut jostain yksipuolisesti.
Aatokset kohtauksiksi
Laajasta ja korkeissa sfääreissä lipuvasta aiheesta tarrattiin dramaturginen ote vaihe vaiheelta edeten.
Ajatuskarttojen ja kiinnostusten perusteella porukka jaettiin ryhmiin, joista kunkin oli laadittava teeman jostain osa-alueesta kohtaus. Pala palalta hahmoja ja tilanteita luoden päästiin asiaan. Ainakaan tyttökaksikko ei kokenut tehtävää hankalaksi.
– Pään sisässä oli jo miettinyt, mitä asioita haluaa tuoda. Pohjatyö oli tärkeä, Niemistö selittää.
Harjoitelmakohtauksista kursittiin hioen ja lisäillen kasaan kokonaisuus.
– Tuli kehys, jossa kaikki tarinat nivoutuvat toisiinsa. Näytelmä on yhden koululuokan tarina. Pyrimme rakentamaan eheän paketin ja saimmekin loogista jatkumoa, Utter kuvaa.
Tyylilaji kiepsahti yllättäen aiotusta kepeästä mustan huumorin sävyttämäksi: ryhmä lipsahti kuin vahingossa syviin vesiin.
– Moni katsoja järkyttyi. Ja aikuiset ja nuoret nauravat ihan eri asioille, Niemistö kertoo.
– Unelmat eivät olekaan kepeitä, Utter summaa.
Mietteitä lavalta
Vaikka näyttelijöiden pohdinta syvenee usein vielä lavalla, eivät Niemistön ja Peuraniemen mietteet ole erityisesti jalostuneet menneiden esitysten myötä. Pohdinta kun oli perusteellista jo esityössä.
– Ei syvällinen työ tietenkään ollut pelkästään alussa, mutta silloin se oli vahvimmillaan, Peuraniemi täsmentää.
Eväitä uusiin pohdintoihin kuitenkin karttui.
– On varmasti entistä helpompi käsitellä unelmia, Niemistö nyökkää.
Mietteliästä mieltä tytöt toivovat yleisöllekin.
– Toivon, että moni ymmärtäisi nuoria entistä paremmin, Niemistö paaluttaa.
– Toivottavasti näytelmän avulla ihmiset yrittäisivät olla tyytyväisiä siihen, mitä ovat, eivätkä yrittäisi miellyttää muita, kaveri täydentää.
Ihan oikeesti ”totta” -näytelmän esityksiä vielä 5. ja 12. toukokuuta nuorisokeskus Olkassa (Mikkolantie 7).
