Miksi?

Silloin tällöin ymmärrän häivähdyksen siitä, miltä voisi tuntua, jos joutuisi pakon edessä muuttamaan maahan, jossa puhuttu kieli olisi täysin vierasta.
Sellaisen tunteen tavoitan, kun ihmiset ympärilläni rupeavat keskustelemaan joistakin television viihdeohjelmista. Jonninjoutavasta hömpästä siis.
Lopetin viihdeohjelmien katsomisen siinä vaiheessa, kun en jaksanut enää nauraa edes sille, että niitä viihteeksi kutsutaan.
Ymmärrän viihteen sellaiseksi, että katsoja tai kuulija saa siitä hyvän mielen. Muistelen kaiholla Spede Show´ta, Velipuolikuuta ja Jope Ruonansuun Washington Baria.
Ne sisälsivät joskus teräviäkin piikkejä mutta samalla nauroivat itselleen eivätkä olleet jaritervomaisen ylimielisiä.
Jopen stand up -esityksiä en ole nähnyt, mutta viisi sekuntia muiden sen taiteensuunnan edustajien aikaansaannoksia kerrallaan on minulle ehdoton maksimi.
En ymmärrä lainkaan, miksi itseään laatulehtinä pitävissä aviiseissa julkaistaan ”uutisia” siitä, ketkä ovat minäkin viikkona pudonneet minkin lähimmäisenhäpäisyohjelman jatkosta.
En, vaikka periaatteessa kyse on täsmälleen yhtä tärkeästä asiasta kuin siitä, voittiko FC Bayern Borussia Dortmundin vai päättyikö arkkivihollisten puolentoista tunnin taistelu kenties tasan.
Kummallakin kun on kärpäsen jätöksen kokoinen merkitys, kun niitä vertaa vaikkapa syyrialaisten hätään tai Eurooppaa uhkaavaan islamisaatioon.
Vaimoni ei yleensä filosofoi ääneen urheilua katsoessaan, mutta olikohan ampumahiihdon MM-kilpailulähetys, jonka ääressä hän sen lausui:
”Oikeasti urheilu on ihan hölmöä. Mitä se ketään hyödyttää, jos on sekunnin nopeampi kuin toinen?”
Niin urheilu onkin, mutta silti seuraan sitä lähes laidasta laitaan yhtä herkeämättömällä kiinnostuksella kuin joskus pikkupoikana. Sitä ei selitä edes se, että verrattuna puppuviihteeseen urheilu on rehellistä ja helposti mitattavaa.
Jos joku juoksee satasen alle kymmenen sekunnin, aika on absoluuttisen erinomainen. Pirkka-Pekka Petelius sen sijaan ei ole absoluuttisen viihdyttävä.
Pakenevatko ihmiset viihdeohjelmien pariin huonoa oloaan? Aivotonta toisille ilkeilyä ja tyhjän höpöttämistä on kovin rentouttavaa seurata hieman huonon työviikon jälkeen.
Se irrottaa ajatukset arjesta, mutta varmaan saman asian takia osa menee myös perjantai-iltana jäähalliin. Ei omien kannustuksella niin väliä, mutta saa ihan luvan perästä karjua hävyttömyyksiä pelaajille sekä tuomareille.
Itse tosin irtisanoudun jyrkästi moisesta mouhoilusta. Jos toinen voittaa, naamaa on todellakin turhaa soittaa.
Jännityspulaakin tarjotaan monesti syyksi urheilun seuraamiseen. Joiltakin osin nykyelämä onkin liian tylsää ja helppoa, mutta joka ikisen kuukauden lopussa jännitystäkin on tarjolla, jos uskaltaa vilkaista pankkitilinsä saldoa.
Sitä paitsi millä selitetään se, että rintamaoloissakin kipinä urheilemiseen kytee? Jatkosodan asemavaiheen moninaisista urheiluriennoista on kirjoitettu kirjakin, ja vanhat valokuvat kertovat saksalaisten ja brittien jalkapallo-ottelusta kesken ensimmäisen maailmanpalon.
Lienee tarpeetonta mainita, kummatko voittivat sen pelin…
Olisin kuitenkin taipuvainen tarttumaan rehellinen-adjektiiviin etsiessäni selitystä omalle sporttivouhotukselleni.
Oikein pitkä ja monivaiheinen pudotuspelisarja on kuin elämä pienoiskoossa. Välillä tulee rankasti turpaan, ja välillä onni hymyilee, kunhan muistaa auttaa sitä ankaralla työnteolla.
Nykyviihde perustuu kulissien takana juonimiselle ja roskamedian kädestä syömiselle – tai syöttämiselle. Räiskettä, pauketta ja yleisön päätöntä kiljumista.
Väliin maailmaa syleileviä haastatteluja ja muutama mukamas syvällinen ajatelma, jolle sitten itketään porukalla. Yleensä kameran edessä.
Mieluummin otan seitsemännen loppuottelun jatkoajalla käkättimeen kuin näyttelen hauskaa ja hyväntuulista helppoheikkiä.